Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Hongkongissa ei siedetä vapaita nomadeja oli kyseessä sitten ihminen tai eläin. Uusi kirjeenvaihtaja aloittaa.
Minulla on sekarotuinen koira tai siis kansanomaisimmin sanottuna seropi. Kyseessä on Niskavuoren naisten mukaan nimetty sisukas ja ylväs tummanhuiskea Hulda, jonka rankkurit keräsivät Hongkongin rannalta neliviikkoisena valtion maatalous- ja kalastusministeriön kenneliin kuolemaansa jonottamaan.
Organisoituneita kun Hongkongissa ollaan varsinkin erinäisten papereiden, leimojen ja listausten suhteen, täällä kaikki löytökoirat ja muut kodittomat eläimet kuitenkin mitataan, tutkitaan ja numeroidaan ennen lahtausta. Jokaisesta eläimestä tehdään kortti, josta tulee ilmi paino, terveydentila, rotu, väri ja ikä. Outo kolonialistisen brittiajan byrokraattinen jäänne, tarkkailun ja kuoleman välimaastossa ottaen huomioon että löytöeläimillä on neljä päivää aikaa löytää oma koti tai ne lopetetaan. Tilastojen mukaan yli 90 prosenttia kaikista kiinni saaduista eläimistä kokee jälkimmäisen kohtalon. Joka vuosi Hongkongissa lopetetaan noin kymmenentuhatta koiraa ja kissaa elämän armeliaisuuteen vedoten.
Hongkongissa ei siis vapaita nomadeja siedetä oli kyseessä sitten ihminen tai eläin. Ja auta armias jos kyseessä on vielä sekarotuinen tapaus, joissa paikallisten mukaan epäpuhdas geeniperimä ja laaduton olemus kiteytyy. Vielä hankalampaa on elämänlangassa riippuminen, jos olet syntynyt mustaksi – sehän on kuoleman väri – ja näin myös sen tuoja. Tämä kulminoituu mustia koiria, kuten myös kissoja, kohtaan kohdistetussa vihassa, potkimisena ja syljeksimisenä – käytöksenä, minkä myös Hulda on saanut useammin kuin kerran kohdata tuntemattomien ihmisten toimesta.
Kuten paikallinen taksikuski minulle kerran totesikin Huldaa autonsa peilistä tutkaillen: mustat koirat ovat saatanan maanpäällisiä lähettiläitä, jotka pitää tältä planeetalta eliminoida. Jatkaen hymyssä suin, että vaikka piruja ovatkin, niin niiden liha kyllä maistuu ehdottomasti parhaimmalta. Nopeasti tarkentaen, että tietenkin silloin kun koiria sai Hongkongissa laillisesti syödä. Tapa, joka kyllä voi hyvin vielä näinäkin päivinä, vaikka koiran lihansyöminen virallisesti kiellettyä onkin.
Huldalla oli siis tuuria, että yksi maan neljästä hyväntekeväisyysjärjestöstä hänet kennelistä satojen muiden joukosta pelasti. Toisin sanoen, tässä geenien puhdaslinjaisuutta arvostavassa kaupungissa – oli kyse ihmisistä tai eläimistä – kauniit ja erikoiset voivat pelastuksen kokea, normaalit kun listitään muutamassa päivässä hengiltä. Syy Huldan pelastumiseen ei siis todellakaan ollut kaikille pennuille yhteinen ihmisrakkaus ja sokea usko ihmiskuntamme hyvyyteen ja sen tuomaan pelastukseen, vaan pikimmiten hänen erikoislaatuinen ulkonäkönsä. Huldalla kun on ikuisiksi ajoiksi tuntemattomaksi jäävien vanhempiensa puolelta periytynyt kovin harvinaislaatuinen harja selkään, joka saa hänet näyttämään rotukoiralta. Ja ei miltä tahansa rotukoiralta, vaan thai ridgebackiltä, jota koiria yhtään tuntevat kiinalaiset suuresti tuntuvat arvostavan niiden harvinaisuuden takia.
Tämä arvostus koiria kohtaan ei siis liity eläinrakkauteen, vaan statuksen ja vaurauden performointiin. Hongkongissa menestys kun mitataan laadun, hinnan ja niukkuuden mittarein. Eli jos hallussasi on eurooppalainen auto, asunto modernissa kerrostalossa, kaksi kodinhoitajaa, puoliso naituna hyvästä perheestä ja mieluiten eurooppalaista perää oleva rotukoira, olet elämässäsi onnistunut. Mitä harvinaisempaa mammonaa ja tavaraa keräät ympärillesi, sen parempi. Ei liene yllätys että tällä hetkellä naapurustossamme asuu viisi saksanpaimenkoiraa, yhdeksän puudelia, kuusi siperianhuskya, kolme berninpaimenkoiraa, kaksi tanskandoggia, yksi bernhardilainen, kuusi dalmatialaista ja lukematon määrä kultaisianoutajia. Niin ja tietenkin Hulda, joka on kotiseutunsa ainoa roduton, tosin rodullisen koiran suojaamassa sala-asussa.
Tämä paikallinen himo symbolisoida varakkuutta minkä tahansa tavaran kautta, kulminoitui viime viikon kauppareissullani. Huldan ja minun viereeni pysähtyi musta mersu ja auton etupenkiltä ponkaisi ulos kuski, joka juoksi nopeasti avaamaan takaovea. Ulos astui puunattu paikallinen rouva, joka ryntäsi perääni kysyen kuinka paljon koirani maksaa. Häkellyksestä toivuttuani totesin että Hulda on lemmikkini, hän ei ole kaupan. Mutta mitä enemmän sanoin ei, sitä korkeampi summan nainen oli valmis maksamaan. Ja kun vihdoin pääsin huutokaupan pyörteistä lähtemään, kun kauppa ei ottanut edistyäkseen, rouva kaivoi käyntikorttinsa laukustansa ja pyysi soittamaan jos mieleni muutan. Muistuttaen, että hänen 2 500 euron tarjouksensa Huldasta oli sitova.
Kohtaaminen pisti mietteliääksi, eikä syy ollut ainoastaan koiramme pilviä hipova kilohinta. Meillähän länsimaissa on tapana humanisoida eläimiämme – tapa mihin myös itse jatkuvasti sorrun. Lemmikkimme ovat perheenjäseniämme ja tähän ajatusmaailmaan ei kuulu että myisimme heitä kun kauppatavaraa korkeimmin tarjoavalle. Vielä karmivampaa on ajatus siitä, että kissojamme tai koiriamme tarjoiltaisiin ruokapöydässä. Harvoin kuitenkin muistamme että vielä sata vuotta koiria syötiin ei ainoastaan yhdessä, vaan useissa Euroopan maissa.
Myös Hongkongin kansalaisille koirat ovat pitkään ainoastaan ja vain olleet ruokaa tai turvaa tuottavia eläimiä, eivät lemmikkejä. Edes kolonian ajan britti-isännät eivät koiran syömistä täällä kieltäneet. Päinvastoin, maassa, jossa jatkuvat nälänhädät olivat usein sääntö kun poikkeus, koirien syömiseen jopa kannustettiin. Muutos tähän tuli vasta toisen maailmansodan jälkeen, kun koirien kasvattaminen ja tappaminen ruuaksi kiellettiin lailla. Syynä ei kuitenkaan ollut viranomaisten yllättävä havahtuminen eläinsuojelullisiin aatteisiin vaan heidän kasvava pelkonsa maata vaivanneen vesikauhun riistäytymisestä hallitsemattomaksi epidemiaksi, jonka pelättiin leviävän tavallisen kansan parista siirtomaaherrojen kauniisiin koteihin.
Tänään Hongkongin koirien pahin uhka ei ole enää vesikauhu tai edes pataan joutuminen vaan juuri nämä kansakunnan keski-luokkaistuneet kansalaiset, jotka statushurmion kiimasta sokeutuneena ostavat erinäisiä rotukoiria sisustamaan kotejansa ja näin heijastelemaan ylempiarvoisen elämäntavan saavutuksia. Usein nämä koirat eivät ulkoilmaa ikinä pääse kokemaan, ellei kyseessä ole käynti manikyyrissä tai trimmauksessa. Kun muoti vaihtuu, vaihtuu usein myös koira. Päivittäin erinäisiä koiria löytyykin hylättyinä parkkipaikoilta, puistoista, rannoilta, roskiksista tai tavaratalojen edustoilta.
Olen usein miettinyt kumpi elämä on koiralle loppuen lopuksi parempi: olla palanen lihaa matkalla kohti keittiön pataa vai elää bernhardinkoirana tropiikin kuumuudessa vangittuna kaupungin pilvenpiirtäjän pieneen asuntoon kerskakulutuksen typeryyden kulminoitumana.
Ja jos totta puhutaan, yhä vieläkään ei minulla ole kysymykseeni vastausta.
