Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Viisumit kuuluvat menneisyyteen.
Tunnetusti tiukkaa viisumilinjaa vetävät Yhdysvallat myöntää viisumivapauden maille, joiden asukkaiden viisumihakemuksista hylätään alle kolme prosenttia. Venäläisten viisumihakemuksista Suomeen hylätään vain kaksi prosenttia, ja tilanne on käsittääkseni ollut tämä jo kauan. Jos on yksi asia, josta olen kiitollinen Alexander Stubbille, se on kolmen vuoden takainen avaus viisumivapaudesta venäläisille.
Suomen konsulaatit Venäjällä ovat jo aikoja sitten sysänneet varsinaisen matkan tarkoituksen syynäyksen rajavalvonnalle. Suomen yhä ylläpitämä viisumpipakko tuntuu olevan lähinnä kostoa talvisodasta. Ja tämä kosto kohdistuu myös niitä suomalaisia vastaan, jotka haluavat käydä vainolaisen maassa vierailemassa, koska Venäjä antaa vastavuoroisesti takaisin kaikkien niiden maiden kansalaisille, jotka asettavat rajoituksia venäläisten liikkumiselle.
Jotkut tuttavani täännöin ihmettelevät, miksi Venäjän konsulaatti Suomessa ulkoisti viisumien käsittelyn jollekin hämärälle intialaiselle firmalle, jolle nyt sitten pitää maksaa 20 euroa välistävetorahaa. Kyseessä on myös vastavuoroisuus – Suomen konsulaatti Moskovassa ulkoisti viisumien käsittelyn jo yli vuosi sitten. Mikä kertoo selvää kieltä siitä, että viisumit sinänsä eivät lisää mitään turvallisuutta. Niiden tarkoitus on leikata ihmisten liikkumisesta sattumanvarainen siivu, ei näiden papereiden pyörittämistä muuten ulkoistettaisi. Toistaiseksi virallinen Suomi on toivonut, että tähän leikattuun siivuun päätyisi myös osa niistä matkailijoista, joita ei haluta – eli rikollisista.
Olen kuitenkin varma, että viisumiin tarvittavat 50 euroa eivät ammattirikollisen lompakossa tunnu. Viisumivapaus voi tuoda vähän lisää myymälävarkauksia ja vastaavaa satunnaista äheltämistä, mutta ammattirikollisuudessa pyörivät ihan toisenluokan rahat. Kolme vuotta sitten tapasin Kotkan poliisivankilassa tupakkaa tuoneen kuriirin, joka oli jäänyt kiinni 6 000 kartsan kanssa – yhdestä ainoasta lastista voi siis tulla sadantonnin verran voittoa. Kuskit saavat passiinsa viiden vuoden punaisen leiman ja ehkä ehdonalaista, mutta rajan itäpuolella turvassa oleville salakuljetuksen organisaattoreille kuskit ovat kertakäyttötavaraa, minkä Suomen poliisikin ymmärtää erinomaisen hyvin.
Viisumivapautta ajavan linjan on kuluneen kolmen vuoden aikana omaksunut sekä Suomen hallitus, että koko Schengen-alue. Tiellä on kuitenkin vielä yksi pieni este: Venäjä.
Alun perin passit olivat yksi monista feodalismin ajan liikkumisen vapauden rajoitteista – jokaiseen kaupunkiin piti olla erillinen kulkulupa. Tästä alkuperäisestä ”sisäisten passien” järjestelmästä kuitenkin luovuttiin läntisessä Euroopassa rautateiden yleistymisen myötä, koska lukemattomien eri passijärjestelmien yhteensovittaminen oli mahdotonta. Jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka paljon eurooppalaiset hyötyivät keskushallinnon puutteesta puolentoista tuhannen vuoden ajan. Muualla oli toisin – Kiinassa Mao valjasti vanhan järjestelmän uuden palvelukseen, Venäjälläkin tauko jäi vain viidentoista vuoden mittaiseksi, ja kulkuluvat palasivat vuonna 1932.
Suomessakin paluu menneisyyteen tuntuu olevan päivän juttu – toukokuun lopulla poliisi tiedotti, että vastedes Suomen kansalaisten henkilökortti on sininen ja ulkomaalaisten ruskea. Sama värivalikoima oli Suomen apartheid-hallinnon käytössä Itä-Karjalassa 1941–1944 – karjalaisille annettiin sininen passi ja venäläisille ruskea. Ruskean passin haltijoista moni teljettiin suomalaisten ylläpitämille keskitysleireille, joiden asukeista lähes kolmasosa kuoli nälkään. Nykyään sotasyyllisyysoikeudenkäyntejä pidetään lähinnä kansallisena nöyryytyksenä, mutta syytteessä oli myös jonkin verran oikeisiin sotarikoksiin syyllistyneitä, tosin suurin osa heistä pääsi hyvissä ajoin pakoon esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.
Stalinin Neuvostoliitossa tosin passikin oli etuoikeus – niillä, joille passia ei myönnetty, esimerkiksi kolhoosien viljelijöillä, ei ollut oikeuksia senkään vertaa. Maan sisäisestä passista tuli kaikkien neuvostokansalaisten oikeus (ja velvollisuus) vasta 1974, mutta passi takasi vain liikkumisen, ei muuttamisen vapautta. Jälkimmäistä rajoitti propiska-järjestelmä. Kaikkien maan sisäisiin passeihin kirjattiin asuinpaikka, ja hakemus sen vaihtamisesta saatiin hylätä ilman perusteluja. Perestroikan aikana järjestelmä kumottiin perustuslain vastaisena, mutta sen kevyempi versio elää yhä rekisteröitymisjärjestelmän muodossa. Ja edelleenkin maan sisällä matkustamista ja ulkomaita varten on olemassa eri passit – aivat kuten tsaarinkin aikana.
Venäjälle tulevan ulkomaalaisen on rekisteröityvä määränpäässään kolmen työpäivän kuluessa rajan ylittämisestä. Jos matka määränpäähän kestää enemmän, oleskelun laillisuus riippuu omista väittelytaidoista, ja joskus myös kukkaron nyöreistä. Ja vielä seitsemän vuotta sitten sama velvoite oli myös venäläisillä – maan omien kansalaisten aikarajaa höllennettiin 90 päivään oikeastaan vasta kun Ukraina ja Venäjä allekirjoittivat sopimuksen, jossa ukrainalaiset vapautettiin vastavuoroisesti tästä velvollisuudesta. Olisi ollut outoa jos ukrainalaisilla olisi ollut Venäjällä enemmän oikeuksia kuin maan omilla kansalaisilla.
Venäläinen ilman rekisteröitymistä on toisen luokan kansalainen – työnantajat eivät ole kiinnostuneita, lasten kouluun tai päivähoitoon saaminen on joko mahdotonta tai vaatii isoja voitelurahoja, jopa poliklinikat ja sairaalat voivat kieltäytyä hoitamisesta, vaikka viimeinen onkin jo teoriassa laitonta. Väliaikaisen rekisteröinnin voi kyllä ostaa hämäriltä välitysfirmoilta kohtuullista summaa vastaan, mutta moni instanssi vaatii pysyvää rekisteröintiä, josta hämärämiehet pyytävät paljon enemmän.
Venäjän on pinta-alaltaan lähes neljä kertaa Euroopan unionia isompi, joten valtio joutuu usein ratkaisemaan samanlaisia haasteita, jotka Euroopassa ovat kansainvälisiä. Vapaan liikkumisen rajoitteet Venäjän sisällä ovat tietysti arkaismeja, mutta Euroopan unionissakin niitä on karsittu vasta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Euroopassa on normaalia, että vähintään viidesosa väestöstä valuu pääkaupunkiseudulle. Moskovassa vallanpitäjät ovat kuitenkin kauhuissaan tällaisesta skenaariosta, ja voin myös osin ymmärtää heitä. Sadan vuoden kuluttua Moskova on arvatenkin kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin nyt, mutta jos yhdessä vuosikymmenessä tulee enemmän kuin kaksi miljoonaa uutta tulijaa, se varmasti aiheuttaakin kasvukipuja. Syksyllä syrjäytetyn Moskovan pitkäaikaisen pormestarin Juri Lužkovin oli erittäin suosittu myös siksi, että hän oli valmis rajoittamaan kaupunkiin muuttoa vaikeuttamalla rekisteröintiä sellaisinkin keinoin, jotka tuomittiin useaan otteeseen perustuslain vastaisiksi.
Mutta viimeisen parinkymmenen vuoden kehityksen hedelmät ovat jakaantuneet kovin epätasaisesti maan eri alueiden kesken. Tämän takia Moskovaan halajaville on mielestäni tarjottava samat lähtökohdat kuin paikallisille, ja rekisteröintijärjestelmä on romutettava. Ja viisumivapauteen Venäjän kanssa ei pidä suostua, jos Venäjä ei vastavuoroisesti luovu rekisteröitymisjärjestelmästä. Käytännössä länsimaille varmaan tulee riittämään kansalaistensa rekisteröitymisen määräajan nostaminen kolmesta päivästä samaan yhdeksäänkymmeneen, mikä se on nyt Venäjän omille kansalaisille. Mutta aina saa toivoa, että tämä antaisi rekisteröitymisjärjestelmälle sen romahtamiseen johtavan tuuppauksen.
