Teksti Nina Sarell

Miksi viisi tusinaa ruumista on Nicaraguassa hyvä uutinen?

Jos meillä ihmisillä on jokin yhteinen nimittäjä, laukaisualusta, josta singahtelevat olemassaolomme persoonallisemmat ilmentymät, niin se on halu välttää pahaa mieltä. Onnellisuus on aarre, jota himoitsemme niin paljon, että olemme valmiit kestämään sen vuoksi kipua, tuskaa ja kärsimystä. Silti tuntuu siltä, että mitä enemmän onnellisuutta tavoittelee, sitä kauemmas se pakenee. Minä yritin kauan olla onnellinen. Sisustin kotia, kehitin itseäni, solmin parisuhteita. Sitten sisustusmuoti vaihtui, ja kotini näytti tyhmältä. En koskaan keksinyt, mitä oikeasti haluaisin tehdä isona tai mikä oli elämäntehtäväni. Parisuhteeni menivät toinen toisensa jälkeen nurin niin että mäiske vain kävi.

Siksi oloni on tänään innostunut, hiukan hermostunutkin. Saatan aavistaa, miltä Graalin maljan etsijöistä aikoinaan tuntui. Olen ryhtymässä jäljittämään sydäntä koossa pitävää voimaa, joka pakeni edestäni kuin elohopea, mutta kertyy niille, joilla sitä pitäisi kaiken järjen mukaan olla vähiten.

Nicaragualaiset. Ne ovat aina jonkun seurassa tavalla tai toisella, koska ne eivät pidä yksinolosta. Jos ei voi olla yhdessä fyysisesti, lähetellään vaikka sitten tekstiviestejä. ”Missä olet?” ”Mitä teet?” Kello on kuusi aamulla, ja ystäväni José päivystää tapansa mukaan Facebookin chatissa.

”Tänään alan etsiä sitä onnellisuutta”, chattaan Josélle.

”¿De veras? Onnea matkaan!”

”Onko mitään ideoita?” José on aikamoinen lausuntoautomaatti ja antaa sitä paitsi tosi usein ajattelemisen aihetta. Hänestä tulee isona psykologi, ja epäilemättä hyvä sellainen. José vaihtaa kanssani pari ajatusta onnellisuudesta.

”Mutta hei, oikeasti nämä on mun isän ajatuksia. Sun pitäisi haastatella sitä. Sä rakastuisit mun isään, oíste.”

Josén isä on tietääkseni vapaalla jalalla, mutta sukupolvien väliset romanssit eivät ole nyt päällimmäisenä tehtävälistallani. Kehotan ystävääni ottamaan kuumetta alentavaa lääkettä. Sitä paitsi hänellä on taipumus jättää luentoja väliin vähemmästäkin syystä kuin flunssa.

Minä asun vielä toistaiseksi hostellissa. Aulassa istuu aamuvuorossa Mary.

”Voinko kysyä sinulta yhtä juttua?” kysyn Marylta.

”Miksi on niin, että te nicaragualaiset olette kaikesta köyhyydestä ja sen sellaisesta huolimatta onnellisempia kuin suomalaiset, joilla on ihan kaikkea? Siitä on tehty sellainen tutkimuskin.” Mary nostaa kulmakarvojaan.

”Ei me kyllä kaikki olla tuota mieltä”, hän protestoi.

”Tuollaisia mielipiteitä laukovat ehkä sellaiset ihmiset, joille kelpaa elämässä ihan mikä vain. Sellaiset, joille millään ei ole mitään väliä.”

”Mitä onnellisuuteen sitten sinun mielestäsi tarvitaan?”

”No, ainakin sen verran rahaa, että ei ole puutetta mistään. Ja terveyttä. Tai odotas, terveys on tietenkin tärkeämpää kuin raha. Jos minulla olisi taskut täynnä dollareita ja makaisin sängyn pohjalla, mitä iloa siitä rahasta olisi?”

”Onko sinulla ikinä sellainen olo, että jotain puuttuu – että pitäisi saada tai saavuttaa jotain, jotta voisit olla vielä onnellisempi? Minusta tuntuu, että me suomalaiset ajatellaan niin melkein koko ajan.” Mary kohauttaa olkapäitään.

”Jos voisin toivoa jotain, niin ehkä parempia työmahdollisuuksia. Mutta mitä iloa siitä on, että keksii itselleen koko ajan yhä uusia tarpeita? Jos haluaa olla onnellinen, niin se ei ainakaan auta asiaa.” Olen jo lähdössä kadulle, kun Marylle tulee mieleen vielä yksi ajatus.

”Joskus, kun on paha mieli, näytänkin päinvastaista naamaa; hymyilen, vaikka olen surullinen. Onkohan sekin joku kulttuurijuttu?”

Kerron Marylle tutkimuksesta, jonka mukaan kasvojen ilmeet vaikuttavat aivojen välittäjäaineisiin ja sitä kautta mielialaan. Ilman syytä hymyileminen voi siis oikeastikin tehdä iloisemman mielen. Maryn mielestä teoriassa saattaa hyvinkin olla järkeä.

Käyn ostamassa torin kulmalta La Prensan. Etusivulla on hyviä uutisia. Viime viikolla juhlittiin pääsiäistä. Pääsiäinen on nicaragualaisten juhannus. Viimeisten kymmenen vuoden aikana semana santa -bakkanaaleissa on kuollut 833 nicaragualaista, enimmäkseen hukkumalla tai henkirikosten uhreina. Tänä vuonna kuolleita oli kuitenkin tavallista vähemmän, vain 66. Viime vuonna kuoli melkein sata.

Mutta kaikki eivät päässeet rantalomakohteisiin juomaan liikaa ja hukuttautumaan, sillä täällä on lama. Kotimaanuutisissa haastatellaan perheitä, joilla ei ollut tänä vuonna varaa lähteä rannalle.

Kauden buumi on puhallettava kahluuallas, jollaisen nämäkin perheet olivat pullistaneet kuisteilleen. Toisaalta heitä hieman harmitti, mutta toisaalta: mitä sitä sinne rannalle ryöstettäväksi? Siellä on kallista, ja vaarallistakin. Ja mitä hauskaa siinä nyt on, kuljeskella siellä pitkin katuja vatsa tyhjillään, haastateltavat pohtivat.

”Me täytetään tämä kahdesti päivässä. Toivottavasti ei tule ihan hirveät vesilaskut, vaikka tulee tämä kyllä rantalomaa halvemmaksi joka tapauksessa!”, joku toteaa tyytyväisenä.

Lama-Nicaraguasta löytyy vielä toinenkin porukka, jolla ei ole kerrassaan mitään valitettavaa. Kahluualtaiden myyjät! Toimittaja on etsinyt käsiinsä Huembesin torilta kauppias Osorion, joka hihkuu, että altaita on mennyt parhaillaan jopa 50 päivässä. Tälläkin tarinalla on onnellinen loppu.

Suljen lehden, ja silmäni, koska yritän koota ajatuksiani. Ei jumankauta. Jos suomalaiset veronmaksajat joutuisivat viettämään lomansa Thaimaan sijaan takapihalla lasten uima-ammeessa, mitä kirjoittaisi Helsingin Sanomat? Mieleeni palaavat Josén aamuiset sanat, jotka hän varasti isältään, sisällissodan käyneeltä mieheltä.

“Meillä nicaragualaisilla on taipumus elää ongelmat läpi huumorilla. Luulen, että asenne tulee sota-ajoilta. Huumori oli sellainen puolustusmekanismi, kilpi pahoja asioita vastaan; sota toi joka päivä jotain pahaa tullessaan, mutta lopulta kaikki vitsailivat sen kustannuksella. Vitsejä väännettiin jopa kuolemasta.”

Ehkä en tänään löytänyt onnellisuuden lähdettä, mutta ainakin opin jotakin uutta. Minä pelkään kuolemaa. Nicaragualainen nauraa sille. Ja kuolemiseen verrattuna kahluualtaassa lilluminen on kai jo aika ratkiriemukasta.

Onnellisia. Kuva José Gómez.