Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Kirsi Koivuporras
Mitä tekee valkoinen nainen slummissa?
Puoli vuotta sitten katselin ensimmäisen kerran Los Angeles Roadin menoa Lusakan länsipuolella, suojasta taksin ikkunan takaa. Sen jälkeen olen ajanut slummialueen kadulla taksilla ehkä pari kertaa. Kanyaman hiekka on ehtinyt piintyä pysyvästi kantapäihin.
Puolessa vuodessa olen ehtinyt tottua liikenteen, ihmisten ja tavaroiden sekamelskaan. Mikä parasta, ihmiset ovat tottuneet myös minuun. Mzungu, valkoinen ihminen, herättää vieläkin huomiota, mutta enää ei tarvitse kätellä jokaista vastaantulijaa. Tutut naamat lähinnä huutelevat hyvät päivät ja pyytävät välillä drinksulle tien pientareelle.
Humala ja eri keinoin saatu päihtymistila ovat Los Angeles Roadilla arkipäivää. Vieressä Chibolyan kaduilla myydään huumeita ”kuten tomaatteja”, kuten kollega totesi.
Toisaalta taas Sambiassa tuntuu olevan erityisen paljon absolutisteja. Moni ei juo vakaumuksellisista syistä.
Olen tutustunut joihinkin ihmisiin, mutta suurin osa on ainoastaan hyvän päivän tuttuja. En tiedä heidän elämästään mitään muuta kuin että he myyvät patoja, säkkejä, papuja tai muuta tavaraa Los Angeles Roadin varrella.
Meitä erottaa näkymätön, mutta vahva raja-aita. Olemme hyväksyneet toisemme, mutta emme silti kuulu samoihin maailmoihin. Toisaalta en edes yritä tungetella liikaa, yritä väkisin olla afrikkalainen. Tiedän, etten pysty siihen.
Usein selän takana kuuluu kysyttävän, mitä tuo mzungu hakee täältä? Kyse on ennemminkin ihmetyksestä kuin vihamielisyydestä. Miksi valkoinen nainen, jolla on varaa toisenlaiseen elämään, tulee tänne? Mitä se tahtoo?
Tämä on varsin oikeutettu kysymys. Ilmiö on vähän sama, kuin yritysjohtajat päättäisivät lähteä vetämään bisseä asunnottomien kanssa Helsingissä. No, Suomesta on vaikeampi löytää hyvää vertailukohtaa, mutta juju tullee selväksi. Kontrasti ja ennakkoasenteet ovat valtavat.
On totta, että tulee päivä, jolloin minä lähden. Ystäväni City Marketin kadunkulmassa eivät lähde. He eivät pysty, vaikka haluaisivatkin. Heille valkoisen eurooppalaisen elämä on totta vain mielikuvissa, todellista kosketuspintaa ei ole.
Täytyy kuitenkin myös muistaa, että Kanyama on tuhansien ihmisten koti. Siihen tulee suhtautua kuin kotiin. Ei vieraan luona osoitella köyhyyttä sormella, kerrota kaverille, että oletpa köyhä. Köyhyys on myös hyvin suhteellista. Minun köyhyyteni on ollut pahimmillaan makaronia ja tonnikalaa, huolta vuokranmaksusta ja ”kaiken kivan” karsimista pois menoista.
En ole kokenut Kanyaman köyhyyttä, en ole siinä osallinen.
Näin jatkamme rinnakkaiseloamme. Tietyt roolit ovat syvällä, istuvat iholla eikä niitä voi hangata pois yhden ihmiselon aikana. Mutta pieni pala kerrallaan me kuitenkin muutamme toisiamme.
