Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Helppo keskustelunavaus mutta turha kysymys.
Yliopistoni opiskelijoista lähes puolet on Britannian ulkopuolelta. Etenkin syksyn ensimmäisten viikkojen aikana sitä tapaa tietysti valtavasti uusia ihmisiä. Keskustelut alkavat kaikki samoilla kysymyksillä: Mikä nimesi on, mistä olet kotoisin, mitä opiskelet.
On toki aina luontevaa kysyä keskustelukumppanin nimeä, mutta pikkuhiljaa olen alkanut miettiä kotimaakysymyksen mielekkyyttä. Kun kerron olevani Suomesta, saattaa jatkokysymys olla mistä sieltä, ja vastatessani Helsingistä saan poikkeuksetta vastaani helpottuneita ilmeitä. Hyvä, koska muita paikkoja juuri kukaan ei Suomesta tietäisikään. En toki väitä olevani yhtään viisaampi Slovakian, Mosambikin tai Etelä-Korean suhteen.
Mitä me oikeastaan haemme kysyessämme toisen kotimaata? Helppoa keskustelunavausta, tietenkin. Mutta huomaamattamme tulemme myös paljastaneeksi, kuinka vahvasti jaammekaan maailmaa eri kansalaisuuksiin.
Tähän väliin tahtoisin tietenkin sanoa olevani niin maailmankansalainen, ettei suomalaisuus erityisemmin määritä ainakaan minun identiteettiäni. Niin ei kuitenkaan ole; Englanti on nyt neljäs maa, jossa elämäni aikana asun, ja mitä enemmän aikaa vietän Suomen rajojen ulkopuolella, sen enemmän huomaan näkeväni itseäni suomalaisuuden kautta – istuin sitten stereotypiaan tai en. Peilaan itseäni ja ominaisuuksiani kulttuurini kautta: Suomessa olen puhelias, entä täällä? Johtuuko se, että tunnen itseni hiljaisemmaksi, eri kielestä vaiko vain siitä, että muutkin ottavat tilaa ja puhuvat käsillään?
Eräänä päivänä istuimme italialaisen Guidon kanssa koulun pihalla ja puhuimme jokseenkin epäyllättävistä aiheista. Guido yritti selittää, miksi niin moni italialainen äänestää Berlusconia ja minä taas, mistä juontaa suomalaisten Venäjän-pelko. Kumpikaan ei ollut varsinaisesti vahvoilla yrittäessään päästä kanssakansalaistensa pään sisälle – yllättäen Lontoossa opiskeleva Pohjois-Italian kasvatti on kaikkea muuta kuin berlusconilainen, ja minulla ei ole varsinaisesti muistikuvia kylmän sodan ajasta.
Yhdestä asiasta tulimme Guidon kanssa kuitenkin jonkinlaiseen lopputulokseen: italialaisina tai suomalaisina meiltä odotetaan tietynlaista käytöstä, ja tahtomattamme huomaamme vahvistavamme niitä stereotypioita, joita tiedämme ihmisillä olevan. Onhan hauskaa olla aina uudelleen se outo tyyppi, joka selviää vaikka päivänvaloa on painajaismaisen vähän. Sitten sitä voi ottaa vähän vakavamman ilmeen ja todeta, että olemmehan me myös yksi maailman masentuneimmista kansoista. Jos keskustelua käydään baarissa, tulee luultavasti ennen pitkää se hetki, kun on aika hakea vielä yksi tuoppi. Koska olen Suomesta.
Toisinaan tapaan ihmisiä, jotka eivät halua kertoa mistä ovat kotoisin, koska eivät halua ihmisten määrittävän heitä kansalaisuutensa perusteella. Siksi olen alkanut välttää kysymyksen esittämistä; jos se tuntuu relevantilta, kysyn keskustelussa usein ihmisen äidinkieltä. Kysyttäessä kerron kyllä olevani Suomesta, ja kun muutamaa kuukautta myöhemmin tuttuni viittaavat minuun saksalaisena tai ruotsalaisena, olen salaa tyytyväinen enkä koe tarvetta tarkentaa. Eihän sillä ole niin väliä. He ovat luultavasti oppineet muistamaan minusta jotakin paljon olennaisempaa kuin mitä passissani lukee.
