Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäjän vaalien tulokset päätettiin jo.
Kuten Suomessa varmaan kaikki huomasivat, Putin valitsi itsensä Venäjän seuraavaksi presidentiksi Yhtenäinen Venäjä -puolueen kokouksessa 24. syyskuuta. Tämä vei viimeisenkin jännityksen ensi kevään presidentinvaaleista – ennen puoluekokousta saattoi vielä spekuloida sillä, asettuisiko Medvedev ehdolle Putinin sijasta vai jopa tätä vastaan. Tosin joka tapauksessa mitään todellisia muutoksia ei olisi ollut luvassa.
Kun kaksitoista vuotta sitten muutin Venäjälle, maan tilanne ei ollut suorastaan vallankumouksellinen, mutta kaikenlaista hässäkkää oli tarjolla. Huomisesta ei ole mitään varmuutta vieläkään, ja pitkäksi aika ei tule, mutta nykyään Suomenkin politiikassa tapahtuu enemmän valtakunnan tasolla.
”Vanhoihin kuvioihin jämähtäminen vielä seuraaviksi kuudeksi (ja todennäköisesti myös kahdeksitoista) vuodeksi ei varmastikaan ole Venäjälle mikään hyvä juttu. Toisaalta Suomesta katsottaessa Venäjällä nähdään aina pelkkiä uhkia. Autoritaarisuus on aina suhteellista, ja verrattuna Kekkoseen, joka heivasi hallituksia rutiininomaisesti, hajotti halutessaan myös eduskunnan ja kerran jopa perui vaalit, Putin on suorastaan demokraatti.
Miksi Putin ei olisi suosittu, kun esimerkiksi Rosstatin tilastojen mukaan keskimääräiset reaalipalkat ovat hänen presidentti- ja pääministerikausillaan yli kolminkertaistuneet? Keskipalkka on myös kasvanut nopeammin kuin kansantuote ja teollisuuden tuottavuus, eli palkansaajien osuus kansantuotteesta on kasvanut – Suomessahan palkkojen osuus kansantuotteesta on vähentynyt jatkuvasti jo 20 vuoden ajan. Tosin tilastoja lukiessa on syytä muistaa, että kyse on keski-, ei mediaanipalkasta, ja että inflaatio lasketaan tavarakorista, joka ei välttämättä vastaa köyhimpien menoja.
Talouskriisistä on Venäjällä jo toivuttu, mistä kertovat edullisia lainoja lupaavat mainokset metrossa ja kaduilla. Siinä missä länsimaat taistelevat velkojen ja vajeiden kurimuksessa, Venäjän ensi vuoden budjetin vaje on pyöreä nolla.
On tietysti selvää, että 1990-luvulla käytiin niin syvällä, että ylöspäin oli helppo tulla. Ja Venäjällä kaikki toki tiedostavat, että nykyinen vakaus on yksinomaan öljyn- ja kaasunviennin varassa. Lähivuosien budjetit on laskettu Urals-öljyn 95 dollarin hinnan varaan, eli miinusta tulee rutkasti, jos maailmantalouden ongelmat kääntävät öljyn hinnan samanlaiseen laskuun kuin nykyisen kriisin alkaessa. Mutta Venäjällä ihmiset tiedostavat, että vakaus ja vauraus ovat molemmat ohimeneviä, ja huomenna voi tulla uusi mongoliarmeija, nälänhätä tai passitus Kolymaan. Niinpä ohimenevästäkin onnesta otetaan kaikki irti. Ja onko lopulta minkään maan talous mitenkään kestävällä pohjalla?
Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana demokratiaa on usein pidetty talouskasvun katalyyttinä, mutta historiallisesti tämä yhteys ei ole mitenkään itsestään selvä. Ja heti kun länsimaat ovat ongelmissa ja Kiina vain porskuttaa, on helppo osoittaa, ettei demokratialla välttämättä olekaan mitään korrelaatiota talouskasvun kanssa. Halla-Ahon tsoukit sotilasvallankaappausten tarpeellisuudesta ja Putinin uudelleenvalinta ovat vain osa yleismaailmallista, 30-lukulaista tendenssiä. Jos ihmisille ei saada vakuutettua, että demokratia on itseisarvoista riippumatta sen vaikutuksista talouteen, voi demokratia pian olla historiaa.
Hyvä taloustilanne ei ole tietenkään Putinin ansiota, mutta kyllä nykyinen valtaklikki olisi huonomminkin voinut suoriutua. Talouden kolmesta tärkeimmästä ongelmasta (viennin yksipuolisuudesta, väestökadosta ja korruptiosta) kaikki ovat yhtä mieltä, mutta yksikään niistä ei ole lähelläkään ratkaisua.
En suoralta kädeltä osaa vastata, miksi viimeiset 12 vuotta ovat tilastojen valossa hyödyttäneet erityisesti palkansaajia. Mieleen tulee neljä mahdollista syytä. Ensiksikin, pimeiden tulojen osuus tuloista on vähentynyt. Toiseksi, hinnat ja pääomamenot saavuttivat maailmanmarkkinoiden tason jo 1990-luvulla, ja oikeastaan palkat ovat vain lähestyneet luontaista tasoaan kuromalla eroa kiinni. Kolmas mahdollinen syy on väestökato, joka on pitkällä aikavälillä hallaa taloudelle, mutta voi lyhyellä aikavälillä hyödyttää palkansaajia paljonkin.
Matalan syntyvyyden ja erityisesti miesten korkean kuolleisuuden takia työväestö on viime vuosina huvennut lähes seitsemänsadantuhannen hengen vuosivauhtia. Ei siis ole yllättävää, että työttömyysaste pysyy matalana, ja että työnantajat joutuvat massiivisesta työvoiman maahantuonnista huolimatta myös kilpailemaan ammattitaitoisesta työvoimasta. Lisäksi suurissa kaupungeissa, jotka toimivat talouden vetureina, työläiset ovat hyvin liikkuvia. Mitään uskollisuutta työnantajaa kohtaan ei ole, joten jos palkka ei miellytä, siirrytään nopeasti seuraavaan paikkaan. Vaikka kollektiivinen työväenliike Venäjällä on heikko, yksittäiset palkansaajat kyllä hallitsevat luokkansa lait.
Pari viikkoa sitten kirjoitin siitä, miksi poliittiset vapaudet vaihtelevat Venäjällä hurjasti eri alueiden välillä. Hyvä esimerkki autoritaarisen kehityksen lokaalisuudesta ovat vaalitulokset.
Hyvin kuvaavia ovat nämä kaksi karttaa, jotka esittävät äänestysprosenttia vuoden 2008 presidentinvaaleissa, ja hallitsevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen kannatusta vuoden 2007 duumanvaaleissa. Kartoista näkee, että äänestysprosentti tietyissä tasavalloissa ylsi hämmästyttävään 92,8 prosenttiin, ja Yhtenäinen Venäjä -puolueen kannatus duumanvaaleissa ylsi parhaimmillaan pohjoiskoreamaiseen 99,3 prosenttiin. Joillain toisilla alueilla presidentinvaaleissa ääntään käytti hädin tuskin puolet äänioikeutetuista, ja Yhdistyneen Venäjän kannatusluvut jäivät alle 50 prosenttiin – tämä on mielestäni uskottava tulos, ja näillä alueilla suoranainen vaalivilppi (kuten uurnien täyttäminen etukäteen, useampaan kertaan äänestäminen ja pöytäkirjojen korjailu) oli merkityksettömän pientä.
Ja itse asiassa nämä kartat kuvaavat hyvin tilannetta ihmisoikeuksienkin kannalta, koska hämmästyttävät vaalitulokset tulivat juuri niiltä alueilta, joita ihmisoikeusjärjestöt moittivat useimmiten – kartoilta erottuvat Pohjois-Kaukasian etniset tasavallat ja Volgan alueelta Mordovia, Marinmaa ja Baškortostan. Näistä tosin Baškortostanin tilanne on sittemmin parantunut huomattavasti Kremlin heivattua lähes kaksi vuosikymmentä tasavaltaa rautaisella otteella hallinneen Murtaza Rahimovin. Demokraattisina kartoista erottuvat esimerkiksi Karjalan tasavalta ja Permin alue, Pietarissa ja Moskovassa äänestysprosentti oli korkea mutta Yhtenäisen Venäjän tulos molemmissa erityisen heikko.
Miksi sitten valtiollisissa vaaleissa joillain alueilla vääristellään äänestystuloksia, ja toisilla ei? Kyse on jälleen “krugovaja-porukasta”. Vaalijärjestelmän yhteydessä tämä tarkoittaa, että jokainen järjestelmän taso on tuloksesta kollektiivisesti vastuussa seuraavalle tasolle. Koska alueita rangaistaan huonosta vaalituloksesta, tuloksen väärentäminen on ennemmin alueiden kuin keskushallinnon intressi.
Keskushallinnolle on tärkeää vain itse vaalitulos, ei se miten se saavutetaan. Vaalivilpin asteen eri alueilla määrää alueiden paikallinen dynamiikka – siellä missä on olemassa vakavasti otettava oppositio ja riippumatonta mediaa, johto ei voi tehdä mitä haluaa.
Huonosta vaalituloksesta rangaistaan ensiksi Yhtenäinen Venäjä -puolueen paikallista johtoa, mutta myös kaikenlaiset tulonsiirrot liittovaltion kassasta alueiden budjettiin voivat päätyä leikkuulistalle. Suomalaisesta näkökulmasta tämä kuulostaa barbaariselta, mutta Venäjällä suhde vallanpitäjiin on vastavuoroinen, palveluksiin pitää vastata palveluksilla. Suomessahan valtioon ja erityisesti poliitikkoihin suhtaudutaan kuin pyyteettömiin hyväntekijöihin, joilla on pelkästään velvollisuuksia.
Venäläisten suhtautuminen valtiovaltaan on mielestäni periaatteessa terveempi, mutta käytännössä se johtaa korruptioon ja väärinkäytöksiin vaaleissa. Tietysti keskushallinnolle kuuluu osavastuu ongelmasta, mutta asioiden muuttaminen ylhäältä käsin voi olla yllättävän vaikeaa. Väärinkäytökset ovat suurimpia Pohjois-Kaukasian köyhissä etnisissä tasavalloissa, jotka ovat myös eniten riippuvaisia liittovaltion rahansiirroista, mutta niiden sisäiseen dynamiikkaan sekaantuminen ylhäältä käsin voi olla äärimmäisen riskialtista.
PS: Keväällä 2012 Into kustannus on julkaisemassa kokoelman Veli Itäläisen kolumneja. Kaikki kirjoitukset eivät mahdu kokoelmaan, joten pyytäisin lukijoiden apua valitsemaan mielenkiintoisimmat – jos sinulla on käyttäjätunnus naamakirjassa, vastaisitko täällä kyselyyn siitä, mitkä kirjoitukset pitäisi mielestäsi sisällyttää kokoelmaan?
