Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Hannele Huhtala
Tekstiviestit eivät Tokiossa kulje vielä, mutta netti onneksi toimii.
Vielä illalla, Suomen-aikaa iltapäivällä, jälkijäristysten keskellä tekstiviestit eivät kulje Tokiossa. Omaa asuntoa on vaikea jättää, koska siellä langaton verkko toimii. Lähes yhdeksän magnituudin maanjäristys on pahin maanjäristys Japanissa 140 vuoteen, eikä henkilövahingoilta ole vältytty. Tokiolainen on silti valmis avaaman kaupan ja jakelemaan mainoslehteä, vaikkei kukaan pääse metrolla kotiin.
Teksti Joose Siira & Hannele Huhtala
Joose Siira:
Kun järistys iski, olin juuri noussut metroasemalta luksuskauppojen ja ison bisneksen Ginzassa. Yllättäen maa alkoi aaltoilla ja kaikki pystyssä oleva huojua. Ihmisten ilmeistä huomasi, ettei kyseessä ollut tavallinen pikkujäristys.
Ihmiset keskittyivät olemaan liikkumatta paikoillaan ja seurasivat epäuskoisen näköisinä vieressä vaappuvia pilvenpiirtäjiä. Pahimman järistyksen laannuttua kännykät kaivettiin esille ja kaikki koettivat tavoittaa läheisiään, minäkin. Kaikki linjat oli kuitenkin jo suljettu. Vielä kunnolla tajuamatta järistyksen suuruutta lähdin kävelemään kohti lähintä rautatieasemaa, ajatuksena lähteä kotiin. Vasta kun huomasin, että junan portit olivat auki ja junat seisoivat paikallaan asemalla, tajusin kuinka isosta asiasta oli kysymys.
Lähdin kävelemään, tai ehkä puolijuoksemaan kohti lähellä sijaitsevaa Keisarinpalatsin aluetta, koska tiesin sillä suunnalla olevan aukeaa tilaa. Keisarinpalatsille saavuttuani, noin 10 minuuttia järistyksestä, olivat japanilaiset kriisijoukot jo järjestäytyneet.
Hyvin organisoituneet poliisit ja muut järjestyksenvalvojat ohjasivat tehokkaasti liikennettä ja jalankulkijamassoja, megafoneilla ilmoittaen ihmisille evakuoitumispisteen löytyvän viereisestä Hibiya-puistosta. Tunnelma puistossa vaihteli – siellä vietettämäni parin tunnin aikana – rennon vapautuneesta paniikinomaiseen itkuun. Viranomaiset kuuluttivat tasaisin väliajoin megafoneilla tilanteen kehittymistä, tosin ainoastaan japaniksi. Päivän vaihtuessa iltaan ihmiset poistuivat pikkuhiljaa kotia kohti, tällä kertaa kävellen. Julkinen liikenne kun oli vieläkin jumissa.
Hibiya-puisto. Kuvat Joose Siira.
Hannele Huhtala:
Kun järistys alkoi kello 14.26 olin valmistautumassa pitämään kello 15 esitelmän.
Kaksi päivää aiemmin ollut pieni maanjäristys antoi käsityksen siitä, miltä luonnonmullistus tuntuu: lattia toimistorakennuksessa keinuu kuin Ruotsin-laivalla. Toimistotyöntekijät juoksivat alas kymmenennestä kerroksesta samalla kun seinät huojuvat. Joku kaatuu, kaikki auttavat toisiaan, mutta korvissa hakkaa ajatus, että pihalle on päästävä. Talot eivät sorru, mutta toimistorakennuksien katoista tippuu palasia ja seinät rakoilevat.
Kun pahin järistys oli ohi ja huoneisiin sai palata oli vastassa hävitys. Kaikki hyllyillä ollut materiaali on lentänyt minne sattuu. Tietokoneet olivat kaatuneet, mutta mikään ei ollut syttynyt palamaan. Jääkaappi oli hyppinyt metrin eteenpäin ja viherkasvit olivat kukin minne suuntaan vinossa.
Tokiolaiset jatkavat elämäänsä kuten ennenkin. Metrot eivät kulje, busseihin on käsittämättömän pitkät jonot. Kävelemällä pääsee, tiet ovat poikkeuksellisen täynnä. Korttelipoliisit jakavat karttoja ja neuvoja, kolikkopuhelinkioskeihin kertyy jonoja, koska kännykät eivät toimi. Jälkijäristykset jatkuvat illalla, öljynkäsittelylaitos on syttynyt palamaan ja ydinvoimala on ongelmissa. Tokiossa kaupat ovat avoinna ja ravintolat täyttyvät. Kenelläkään ei näytä olevan valtavaa hätää. Pohjoinen Japani on vieläkin epätietoinen kuolonuhrien määrästä. Kun kahden tunnin kävelyn jälkeen pääsin kotiin, aamulla tiskattu kattilankansi ja muutama kuivumassa ollut sukka oli lattialla. Ainakin vielä kaikki on täällä suhteellisen hyvin.
