Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Ada-Maaria Hyvärinen
Kreikka toimii juuri sen verran kuin on välttämätöntä.
Kun olin saanut tietää, että edessä olisi muutto kuudeksi kuukaudeksi Kreikkaan, halusin tietysti ottaa mahdollisimman hyvin selvää paikallisesta elämänmenosta. Eniten luin muiden eurooppalaisen vapaaehtoistyön projekteihin osallistuneiden kokemuksia, ja niistä sain kuvan maasta, jossa mikään ei toimi, ja jos toimiikin, niin vahingossa.
Tätä mielikuvaa vasten ensimmäinen vaikutelmani Kreikasta oli positiivinen: kaikki bussit, joita minun piti käyttää päästäkseni Ateenasta uuteen kotikaupunkiini Xylokastroon, olivat todella olemassa ja busseja eivätkä esimerkiksi junia, lähtivät sieltä mistä pitikin ja jopa suunnilleen aikataulussa. Nyt tiedän, etten silti ollut väärässä odottaessani suurempia vaikeuksia. Esimerkiksi Ateenassa busseilla ei ole lainkaan aikatauluja, vaan bussi tulee silloin kun tulee, ja mistään ei löydä tietoa siitä, mistä ne kulkevat, joten se täytyy kysyä kuljettajalta tai paikallisilta.
Nyrkkisääntönä voisi sanoa, että Kreikka toimii juuri sen verran kuin on välttämätöntä. EVS-asiat hoituvat sen verran hyvin, että meillä vapaaehtoisilla on kaikki oikeudet, jotka meille kuuluvat: asunto, ruokarahaa, taskurahaa, kieltenopetusta, vakuutus ja työtä. Asunto tarkoittaa sitä, että on talo, jossa voi asua ja selviää hengissä. Suihkusta ei aina tule lämmintä vettä ja makuuhuoneemme lamppu on ollut palanut jo pari viikkoa, mutta kyllä täällä pärjää. (Koska koordinoivan organisaation velvollisuus on huolehtia asumisestamme, emme voi vaihtaa lamppua itse.)
Samantyyppinen asenne tosin koskee esimerkiksi meidän työssäkäyntiämme: koska olemme vapaaehtoisia, emme palkattuja työntekijöitä, töistä pääsee usein lähtemään aikaisemmin, kun vain pyytää. Tuntuu, että tärkeintä on, että töihin ylipäätään tulee, vaikka välttämättä siitäkään ei seuraa ongelmia, että ei ilmesty työpaikalle.
Keskimääräistenkin kreikkalaisten asenne suhteessa työhön saattaa poiketa aika voimakkaasti Suomessa totutusta. Omassa työpaikassani työskentelee kolme aikuista, joista kaksi on opettajia ja yksi kuulemma ainoastaan leikkii lasten kanssa. Käytännössä suurimman osan ajasta kaikki kolme istuvat samassa huoneessa kuin lapset ja juovat kahvia. Varsinaiset opettajat leikkivät välillä lasten kanssa tai antavat näille jotakin askarreltavaa, mutta kolmas ei oikeastaan tee koskaan mitään. Tosin lapset pärjäävät vallan mainiosti keskenään.
Minä olen saanut osallistua niin paljon kuin olen halunnut, eikä se ole haitannut ketään, vaikka olisi ollut aktiivisempikin. Tästäkin on ollut joillakin vapaaehtoisilla kokemuksia. Ranskalainen kaverini projekti oli siivota vanhojen ihmisten koteja. Eräässä talossa ikkunan peseminen ei oikein onnistunut, kun kunnollisia välineitä ei ollut, johon kreikkalainen sosiaalityöntekijä totesi: tämä ei ole sinun talosi, tämä ei ole minun taloni, never mind. Tosin joidenkin epäselvyyksien seurauksena sosiaalityöntekijät saivat maaliskuusta asti ansaitsemansa palkat vasta heinäkuussa, mikä varmaan laski motivaatiota heidän osaltaan.
Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa lakkoilu on arkipäivää. Kun Suomessa on tottunut siihen, että lakossa ollaan näyttävästi, sillä uhkaillaan kauan ennen lakkoon menoa ja siinä pysytään, kunnes tavoite tai kompromissi on saavutettu, tuntuu kreikkalainen meininki jälleen erikoiselta. On ihan tyypillistä, että perjantaina ilmoitetaan, että maanantaina ei tarvitse tulla töihin, koska silloin on lakko. Murphyn lain mukaan julkiset kulkuvälineet ovat aina lakossa, kun joku vapaaehtoisista on lähdössä takaisin kotiinsa. Tuntuu enemmän siltä, että täällä lakkoillaan huvin vuoksi, kuten myös mieltä osoitetaan, koska se on mukavaa. Toki kreikkalaiset ovat aidosti tyytymättömiä maansa taloudenhoitoon.
Tavallaan on mukavaa, että asiat voi ottaa rennosti, mutta välillä se vaikuttaa suoraan sanottuna typerältä. Sama ranskalainen kaverini näki lomalla matkustellessaan kuuluisia kuiluja. Ottaessaan niistä kuvia hän päätyi puheisiin paikallisen oppaan kanssa, joka valitteli sitä, että salamavalot ja kuilujen valaisemiseksi käytetyt lamput kasvattavat levää ja muita kasveja, jotka tuhoavat kuilut. Kuulemma hyvälaatuisiakin lamppuja olisi olemassa, sellaisia, jotka ehkäisevät kasvien kasvua. Kaverini kysyi, miksei kuiluihin asenneta sellaisia, kun paikka kuitenkin elää turisteista, jotka tulevat niitä katsomaan. Opas kysyi, mistä kaverini on kotoisin. Kaverini, vastasi, että Ranskasta, mihin opas totesi: nyt ollaan Kreikassa. Se riitti selitykseksi.
