Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Japanissa muuttaminen vaatii ahkeria aivosoluja.
Aikani Japanissa on hiljalleen päättymässä. Siksi suoritin vastikään muuton. Lähdön suunnittelu ei ole aivan yksinkertaista, ei ainakaan, mikäli tahtoisi ekologisia sulkia hattuunsa.
Vaikkei olisikaan luonteeltaan keräilijä, kotiin kertyy kahdessa vuodessa väistämättä yhtä ja toista rojua ja naisihmisellä etenkin vaatetta. Osa vaatetuksesta on nukkaista niin kutsuttua kotinuttua, joka parissa talvessa ja kylmävetisessä pesukoneessa pyörittyään on suoraan roskistavaraa. Mutta osa on ihan kelpoa rättiä, jolle soisi kaatopaikkaa kunnollisemman sijainnin. Vaan Tokiossapa ei ole kätevää UFFin laatikkoa. Ei ole mitään laatikkoa. On kyllä vintageliikettä ja retropuotia, mutta ei paikkaa, jonne lahjoittaa vaivatta turhat vetimensä. Käytin tuntikaupalla aikaa netin selaamiseen: minne viedä käytettyä vaatetta ja tavaraa. Kierrätysvaateliikkeisiin ei sovi noin vain pudottaa pussukkaansa, sillä suurin osa vaatteesta tulee ulkomailta ja käy läpi tiukan seulan ja paperityön. Pelastusarmeija on olemassa, mutta he vaativat puhelinsoiton, tavaran läpikäymisen esine esineeltä ja vaate vaatteelta, sitten tehdään päätös, soitetaan uudelleen ja sovitaan kuljetus. Kaikki tämä japaniksi. Hektisen loppupakkauksen ohessa suoritus tuntui mahdottomalta.
Japanilainen ystäväni kertoi, että kierrätys on vaikeaa siksikin, että japanilaiset harvoin kokevat mukavaksi tarjota omia retkujaan tai romujaan muiden riesaksi. Se on hieman häpeällistä. Antaessaan omia vaatteitaan eteenpäin tulee samalla paljastaneeksi sisäpuoltaan, kotiaan, liikaa itseään. Ystävä sanoi myös, että vaikka amerikkalaista ja eurooppalaista vintagea suositaan, ei vanhojen, japanilaisten kierrätysvaatteiden ostaminen ole kovin hohdokasta. Kirpputoreillakin myydään ennemmin arvotavaraa kuin vaatteita. Olenpa kuullut Tokiossa asuvilta Suomi-tuttavilta, että heidän roskispaikoiltaan on löytynyt jopa alkuperäisiä merkkikäsilaukkuja. Suomalaiset olivat toki dyykanneet lähes uudet laukut mukaansa.
Onneksi toinen japanilainen ystäväni ei ole niin kierrätysnihkeä: hän helpotti oloani ottamalla vastaan kymmenen vaatekappaletta. Lisäksi iloa on muista ulkomaalaisista. Kun Japanissa muuttaa, on niin sanottu sayonara sale paras tapa myydä pois omat tavaransa. Ilmoitus nettiin ja kuhina alkaa. Maahan muuttavat muut ulkomaalaiset ostavat mielellään vuoden pari vanhoja imureita, riisinkeittimiä ja silitysrautoja murto-osahintaan alkuperäisestä. Ja ellei kukaan muu osta, intialaiset ostavat. He saapuvat, arvioivat, arvostelevat, tinkivät, tiukkaavat ja lopulta poistuvat tavararöykkiön kanssa. Pilkkahintaiset sähköhuovat- ja matot postitetaan Intiaan. Kotimme lattialla toimi myös pari viikkoa ilmaiskirpputori. Ihanan paljon tarpeetonta mutta käyttökelpoista tavaraa löysi uuden kodin, kun kylään saapuneet sayonara-ostajat ottivat kukin jotakin matkaansa. Sayonara-myynti on myös kiva tapa tavata väkeä ympäri maailman. Monilla on mielenkiintoinen tarina jaettavakseen syystä, miksi ovat saapuneet Tokioon. Yksi lähtee, toinen saapuu – uutuuden ja tuttuuden sykli kiertää, ja jossain vaiheessa jokaisen on vuoro olla pois lähtevä, kaiken kokenut.
Toisinaan roskasta joutuu pulittamaan ison summan. Suurikokoiset roskat maksavat, ja niihin tulee ostaa lähikaupasta maksullinen tarra sekä soittaa kuljetus tiettyyn kellonaikaan. Tämä aikaansaa kiintoisan iltapuhteen: kuinka saksia viimeinen, kulunut, mutta hyvin sitkeä futonpatja mahdollisimman pieniin paloihin. Piittaamattomat hylkäilevät kodinkoneita pitkin poikin – me hankkiuduimme vanhasta mikroaaltouunistamme eroon noin 9 eurolla. Ottajaksi ilmaantui tuo auto, jonka kovaäänisten OTAMMETELEVISIONVIDEONTIETOKONEEN-litaniaa olimme turhautuen kuunnelleet naapuruston melusaasteena jo kaksi vuotta. Syystäkin siis.
Moni ulkomaalainen muuttoepätoivoinen keksii mielestään loistavan ratkaisun: kodittomat. Tilanne ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Kodittomia on Tokiossa paljon, mutta myös heillä – etenkin heillä – on oma kodittoman ylpeytensä. He eivät ota lahjuksia vastaan. Yleensä he eivät ota edes ruokaa vastaan, ainakaan ulkomaalaisilta. Eräs amerikkalainen tyttö yritti ilostuttaa ystävänpäivänä lähipuistonsa kodittomia. Hän osti ison pussillisen onigiri-riisikolmioita eri täytteillä, juomia ja pullia, ja hilpein mielin lähti puistoon. Hän istuutui penkille erään kodittoman viereen ja yritti avata keskustelua. Koditon ei ottanut minkäänlaista kontaktia takaisin. Lopulta tyttö vain mykkänä hymyillen ojensi ruokakassia – ja koditon lähti selkänsä kääntäen pois, ilman pussia. Tyttö kiersi nolona puistoa lahjuspussinsa kanssa ja lopulta vain unohti pussukan kodittomien sinisten telttojen tuntumaan. Tarina ei kerro, kuinka herkkujen lopulta kävi. Ainoa keino on siis käydä kodittomien puistossa unohtamassa roskiksen luo säkillinen hyötytavaraa. Eikä tällöinkään voi olla varma oikeasti ekologisesta lopputuloksesta.
Pientaloalueella kodistaan pois muuttavalla on muistettavanaan myös roskien useat ulottuvuudet. Jos muuttopäivä on keskiviikko, on edellisenä perjantaina muistettava ja pystyttävä heittämään pois kaikki palamaton roska. Tiistaina täytyy muistaa kuskata roskanurkalle kaikki keräyspaperi ja keräysmuovi, koska uutta tiistaita ei enää tule. Ongelmallista on, että viimeisenä päivänä roskaa aina ja varmasti jää, joten koska palavan roskan poistopäivät ovat vain maanantai ja torstai, tulee toimia kekseliäästi – sekä hieman vastoin naapurilakia. Roskia ei saisi jättää ennen torstaiaamun kello kahdeksaa, mutta keskiviikkoillan pimeydessä voi julkea ulkomaalainen lähteä roskaretkelle. Jottei kuormittaisi turhaan vuokranantajan niskoja häpeällä, voi urkkia naapuruston roskanurkat. Pari pussia tuolle kulmalle, pari tuolle, pari tuolle, ja niin on oman talon roskanurkan maine pelastettu!
Oma lukunsa on sitten se, kuinka kutistaa 35 kilogramman matkatavara sallittuun 20 kilogrammaan per lentomatkustaja, kun kotiinlähtöpäivä koittaa. Mutta ei mennä vielä niihin kikkoihin, mitä esimerkiksi lentoaseman vessat ja säilytyslokerot tarjoavatkaan…
