Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Amerikkalaiset eivät halua ajatella ennätyspitkää sotaansa.
Amerikkalaiset juhlivat Memorial Dayta eli kaatuneiden muistopäivää maanantaina, toukokuun viimeisenä päivänä, ja suurimmalle osalle se tarkoittaa ennen kaikkea pitkää viikonloppua, kesän ensimmäistä rantareissua ja runsasta kaljanjuontia. Itse olen menossa kaverille grillijuhliin, joiden fokus tulee olemaan margaritoissa, hampurilaisissa ja frisbeenheittelyssä. Bileissä ajankohtaiset puheenaiheet keskittyvät todennäköisesti Meksikonlahden öljysotkuun ja ehkäpä näyttelijä Dennis Hopperin muisteluun (lepää rauhassa, Easy Rider). Sotilaita ja sotien veteraaneja tuskin mainitaan sanallakaan.
Virallinen Washington tosin juhlistaa sotilaitaan. Kaupunki isännöi muistokonsertteja, Arlingtonin sotilashautausmaa on tilaisuuksia pullollaan, ja Vietnamin sodan veteraanit jyräävät pääkaupungin kaduilla Rolling Thunder -moottoripyöräkulkueessa, jonka tarkoitus on muistuttaa amerikkalaisia veteraanien olemassaolosta. Kaikesta mahtipontisuudesta huolimatta keskivertoamerikkalaiselta jää todennäköisesti huomaamatta, että heidän maansa on parhaillaan mukana sodassa, joka on kestänyt pidempään kuin mikään muu Yhdysvaltain käymä sota.
Amerikan sota Afganistanissa on kestänyt kohta yli kahdeksan ja puoli vuotta. Näinä vuosina afganistanilaisia on kuollut lukemattomia (kirjaimellisesti: luotettavia arvioita afgaaniuhrien lukumäärästä ei ole) ja amerikkalaisia sotilaita tuhat. Afganistan on pommitettu kivikaudelle, ja toisin kuin on suosittua vitsailla, tämä ei ole maalle edistysaskel.
Reilun kahdeksan vuoden jälkeenkään sota ei ole lähellä loppua. Siviilejä ja sotilaita kuolee koko ajan, ja amerikkalaisia lennätetään kotimaahan horisontaaliasennossa. Afganistan on kuitenkin lähes näkymätön amerikkalaismediassa ja julkisessa keskustelussa. Miksi? Vastaus on koska se on liian kaukana, liian vieras ja liian monimutkainen sota. Ja toisin kuin Vietnamin sodassa, Afganistanissa kuolee ammattisotilaita, ei pakolla värvättyjä tavallisia amerikkalaismiehiä.
Irakin ja Afganistanin kriisit koskettavat lähinnä niitä, joilla on perheenjäsen tai muu läheinen paikan päällä vaarassa. Kärsin itsekin pitkään Afganistan-apatiasta, kunnes yksi läheisimmistä ystävistäni lähti maahan komennukselle. Kaveri työskentelee kehitysapuorganisaatiossa, joka amerikkalaisrahoin rakentaa kouluja, raivaa peltoja ja kaivaa kaivoja Afganistanissa. Hän lähti helmikuussa Kandahariin, joka on parhaillaan yksi maan vaarallisimmista alueista.
Huhtikuussa itsemurhapommittaja ajoi rekalla puoli tonnia räjähteitä kaverin organisaation päämajaan. Neljä ihmistä kuoli, ja kaverini haavoittui ikkunansirpaleista ja huonekalujen palasista. Hän sai lentää Washingtoniin viikon sairaslomalle, kunnes työnantaja määräsi hänet takaisin Kandahariin. Nyt kyseinen mimmi asuu sotilastukikohdassa amerikkalaisten ja kanadalaisten sotilaiden keskellä odottaen vajaan kuukauden päästä alkavaa suurhyökkäystä ja yrittäen järjestää paikallista siviiliväestöä turvaan ennen hyökkäyksen alkua.
Masentavinta koko hommassa ei hänen mukaansa ole jatkuva vaara tai ahdistavat elinolosuhteet vaan se, että koti-Amerikassa kukaan ei tunnu tajuavan tai välittävän Afganistanin sotkusta mitään. Kaverin kokema itsemurhapommituskin sai amerikkalaistiedotusvälineissä vain muutaman kappaleen maininnan.
Moni on jo unohtanut, että Afganistan oli alunperin ”hyvä sota” kansainvälisen yhteisön hyväksymä sota, jonka oli tarkoitus nitistää syyskuun 11. päivän terrori-iskujen takana oleva verkosto ja afganistanilaisia sortavat talibanit. Nyt suurin osa amerikkalaisista pitää sodan kustannuksia liian korkeina ja haluaa vetää joukot takaisin. Tämä jättäisi kuitenkin monet afganistanilaisista jotakuinkin varmaan kuolemaan, koska kuka tahansa kansainvälisiä joukkoja auttanut paikallinen on talebanien listimislistalla.
Jääminen on kallista ja vaarallista, lähteminen puolestaan jättää afgaanit oman onnensa nojaan talebanien armoille. Amerikkalaisilla ei siis ole Afganistanin-ongelmaansa helppoja vastauksia. Niitä odottaessa kaverini on samassa jamassa kuin maassa parhaillaan jumissa olevat 94 000 amerikkalaissotilastakin: he tekevät duuniaan ja yrittävät vältellä luoteja, raketteja ja tienvarsipommeja parhaansa mukaan, seuraavaa kotilomaa odotellessa.
