Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Eva Nilsson
Britit saivat hallituksen, Belgia sinnittelee ilman.
David Cameron is our only hope, luki Sun-lehden kannessa viime torstaina, kun astuin ulos King’s Crossin asemalta Lontoossa. Kannen kuva oli jäljitelmä kaikkien tunnistamasta Obaman hope-kuvasta, tällä kertaa vaan Cameronin naamalla.
Palasin viime viikolla vanhoille asuinsijoilleni Lontooseen, jonne matkani taittui Brightonista, Iso-Britannian ainoasta viherliberaalista kaupungista. Satuin olemaan Brightonissa kun vihreän puolueen e”hdokasta äänestettiin ensimmäistä kertaa maan parlamenttiin ja Lontoossa todistamassa konservatiivien vaalivoittoa.
Brittiläiset ystäväni tuskailivat, eivät vaan tulosta, vaan myös mitä niin sanotusta hung parliament -asetelmasta tulee, Britanniassa kun on totuttu yhden puolueen enemmistövaltaan. Avainasemassa olleet liberaalit vaativat niin ”radikaaleja” uudistuksia maan edustukselliseen demokratiaan – suhteellista vaalitapaa, demokraattisesti valittua ylähuonetta, ja aikarajoitettua hallituskautta – että sopimukseen konservatiivien tai työväenpuolueen kanssa saattaisi olla vaikea päästä. Toisin kävi, ja konservatiivit saivat liberaalit puolelleen. Aika näyttää, jääkö tämän hallitus historiaan uus-thatcherismina, vai kenties cameronismina.
Matkatessani maanantaina takaisin Brysseliin politiikan tutkija sisälläni hätkähti toteamaan, että olin siirtymässä hallituksettomasta maasta toiseen. Belgiassahan hallitus kaatui kolmisen viikkoa sitten. Taas. Kyseessä on kolmas kerta viimeisen kolmen vuoden sisällä. Brysselin arkipäivää on kulkea kadulla nimeltä ”väliaikaisen hallituksen katu”. Niin kunniakkaasti ovat väliaikaiset hallitukset onnistuneet pitämään tätä maata vähän väliä kasassa että niille on katukin omistettu.
Maahan on tiukasti kahtiajakautunut ranskankielisen Wallonian ja flaaminkielisen Flandersin välillä. Yleisesti ottaen ihmetellään, miten Belgia edes saattaa olla valtio. Kielialueiden koalitiota pitää kasassa vain haluttomuus olla osa Ranskaa tai Hollantia sekä varattomuus, joka tekisi ainakin Wallonian itsenäisyydestä mahdottoman. Mikään niitä ei oikeasti yhdistä. Ryhmät eivät osaa toistensa kieliä, eikä niitä ole pakko koulussa edes opetella. Maassa ei myöskään ole yhtään valtakunnallista puoluetta, sanomalehteä, tv-kanavaa, opetussuunnitelmaa tai yliopistoa. Kaikki ovat jakautuneet kieliryhmittäin.
Esimerkiksi ranskankielinen Parti Socialiste ja flaaminkielinen Socialistische Partij Anders eivät yleensä ole samaan aikaan hallituksessa, vaan opponoivat vuorotellen toisiaan. See siitä ideologiasta, täällä merkkaa kieli.
Bryssel on paikkana kumma siksi, että vaikka se käytännössä on enemmistöltään ranskankielinen kaupunki, on se maan ainoa kaksikielinen alue ja sijaitsee kaiken lisäksi maantieteellisesti flaaminkielisessä Flandersissa. Kaksikielisyys tässä maassa tarkoittaa sitä, että asukkaat saavat valita, äänestävätkö ranskan- vai flaaminkielisiä ehdokkaita vaaleissa. Muilla, yksikielisillä aluella, on pakko äänestää joko ranskan- tai flaaminkielistä ehdokasta.
Brysselin lähiympäristö on kuitenkin osoittautunut tälle logiikalle vaikeaksi. Keskiluokkaiset, alunperin Brysselissä asuneet ja työskentelevät ranskankieliset ovat nimittäin vähitellen muuttaneet Flandersiin kuuluville Brysselin esikaupunkialueille. Joillain paikkakunnilla ranskankielisten määrä on jo ohittanut flaaminkielisten määrän.
Yksi esimerkki näistä paikkakunnista on Linkebeek, josta on tullut 85-prosenttisesti ranskankielinen. Vuonna 2007 pikkukaupungissa valittiin 66 prosentilla pormestariksi ranskankielinen, tosin paljasjalkainen linkebeekiläinen, Damien Thiéry. Maan flaaminkielinen sisäministeri kuitenkin hylkäsi äänestystuloksen sillä perusteella, että Thiéry oli lähettänyt lainvastaisesti vaalimateriaalia äänestäjille ranskaksi. Niinpä demokraattisesti äänestetty pormestari ei ole ikinä voinut viettää virkaanastujaisiaan.
Ehkä belgialaisten (eli wallonialaisten ja flanderslaisten) on vähitellen aika todeta, ettei maata oikeastaan ole olemassakaan.
Mutta mitä sitten kävisikään Brysselille, siinä vasta ongelma. Jäisiköhän Bryssel itsenäiseen Flandersiin saarekkeeksi, jossa enemmistö puhuisi vähemmistökieli ranskaa? Vai tulisiko siitä uusi Monako tai Andorra – EU-expatrioottien veroparatiisi?
Tähän asiaan ei kuitenkaan vielä ole ratkaisua tai muutosta näkyvissä, koska Belgiassa järjestetään uudet vaalit taas kesäkuusssa. Monet suhtautuvat skeptisesti uusien vaalien mahdollisuuteen tuoda maahan mitään uutta. Mutta ai niin, maa johtaa heinäkuusta lähtien puoli vuotta Euroopan unionia, joten parempi kai sinnitellä kasassa vielä ainakin vuoden loppuun saakka.
