Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Historia toistaa itseään Venäjällä. Nyt standardisoidaan Dagestania.
Olga Bobrovan kolmiosainen kirjoitussarja Pohjois-Kaukasian tilanteesta (ensimmäiset kaksi osaa: Kaukasian emiraatti – valtio jota ei ole olemassa ja Kuka kukin on – ja kuka tappaa kenet, kolmas ilmestyy 28.4.) riittää perusopinnoiksi niille, jotka eivät ole alueen tilannetta viime vuosina liiemmin seuranneet. Pari lisäystä on kuitenkin paikallaan.
Tilastoa sodan mittakaavasta antaa tämä selostus Venäjän presidentin federaation eteläisen piirin edustajan Vladimir Ustinovin lehdistötilaisuudesta. Sen mukaan vuoden 2009 ensimmäisten 11 kuukauden aikana sissit iskivät 786 kertaa, kuolleita ja haavoittuneita sotilaita, poliiseja ja siviilejä oli yhteensä 1263. Ensimmäisessä luvussa kasvua on lähes 50 prosenttia ja toisessa lähes kolmasosa. Näihin lukuihin on arvatenkin lisätty myös muiden kuin sissien aikaansaannoksia Bobrovan artikkelisarjassaan selittämistä syistä, mutta tästä huolimatta sodan mittakaava on huomattava – tilastojen mukaan sissit iskevät keskimäärin kaksi kertaa joka päivä.
Konfliktin syyt ja ratkaisuehdoitukset Ustinov esittää suomalaisten ymmärtämällä demarikielellä. Sosiaalisiin ongelmiin ratkaisuksi tarjotaan työpaikkoja, keskusvallan taloudellista tukea ja dialogia kansalaisyhteiskunnan kanssa. Voi olla, että siviilivirkamies uskoo itsekin siihen mistä puhuu, mutta poliisimies joka on menettänyt tusinan kollegoitaan parin vuoden aikana ei välttämättä käy pelkästään dialogia kiinniottamansa sissien apuriksi epäilemänsä kanssa.
Tammikuussa Venäjän federaation eteläisestä piiristä erotettiin pinta-alaltaan ylivoimaisesti pienin federaation piiri, Pohjois-Kaukasian piiri. Reformin tarkoitus on ilmeisesti panostaa entistä enemmän alueen erityisongelmien ratkaisemiseen. Presidentin edustajaksi uudelle alueelle nimitetty Aleksandr Hloponin ehdotti toissaviikolla alueen työttömien lähettämistä joukoittain julkisiin työllistämistöihin muille federaation alueille. Ingušetiassa virallinen työttömyysprosentti on välillä ollut jopa kuudenkymmenen prosentin kieppeillä, joten työkenttää Hloponinillä riittää. Media muistutti heti neljä vuotta sitten Karjalan Kontupohjassa tapahtuneista tšetšeenien vastaisista mellakoista. Kansallisuuskysymysten suhteen median tehtävä Venäjällä tuntuu olevan itseään toteuttavien pahimman skenaarion ennustusten luominen.
Ei voi muistuttaa liikaa siitä, että tällä hetkellä Pohjois-Kaukasian väkivallalla ei pääsääntöisesti ole tekemistä etnisen väkivallan kanssa osseettien ja inguušien vihanpitoa ja muutamaa muuta poikkeusta lukuunottamatta. FSB:n tapettua Aslan Mashadovin maaliskuussa 2005 sekulaari tšetšeeninationalismi ei ole ollut alueella mikään merkittävä aseellinen voima, muiden kansallisuuksien sekulaari separatismi ei ole ollut sellaista koskaan.
Kyse ei oikeastaan ole myöskään mistään uskonsodasta, koska wahhabismia ei alueella ole edes ollut ennen Neuvostoliiton hajoamista. Sissien peräänantamattomimmat viholliset ovat muslimeja ja kuuluvat samoihin kansallisuuksiin kuin sissitkin; joskus he tulevat hengellisten muslimivaikuttajien piiristä kuten vanhempi Kadyrov. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei islamismilla olisi alueella sosiaalista tilausta. Kyse on tavallaan hurmosliikkeestä, jonka tavoite on ratkaista alueen vakavia yhteiskunnallisia ongelmia. Vertauskohta länsimaissa olisi ehkä 1500-luvun radikaali reformaatio.
Kansallisuuskysymys ja erityisesti keskusvallan pyrkimys ”vallan vertikaalin” luomiseen on kuitenkin yksi alueella epävakautta luova tekijä, erityisesti Dagestanissa. Kansallisuuksia tässä tasavallassa on nelisenkymmentä; arviot vaihtelevat, koska ryhmiä jatkuvasti määritellään uudelleen erottamalla ja yhdistämällä niitä toisistaan. Tietty valtiollinen asema näistä kansallisuuksista on neljällätoista (mukaanlukien venäläiset, joita on noin viisi prosenttia ja jotka ovat viidenneksi suurin kansalaisuus). Nämä olivat aikaisemmin edustettuina kolleegiossa, joka käytti tasavallassa muualla Venäjän federaatiossa presidentille kuuluvaa valtaa. Lisäksi Dagestanin parlamentin alemmassa huoneessa eli ”kansalliskokouksessa” oli kansanryhmille kiintiöityjä paikkoja.
2000-luvun alkuvuosina tasavallan lainsäädäntö kuitenkin yhtenäistettiin Venäjän federaation standardien mukaiseksi, ja tasavaltaan perustettiin presidentin virka. Syntyi uusi epämuodollinen järjestelmä, jossa presidenttiys kuului avaareille, dargineille parlamentin puhemiehen virka ja kumykeille pääministerin paikka. Näihin kolmeen kansallisuuteen kuuluu kuitenkin vain noin 60 prosenttia tasavallan asukkaista. Loput jäivät nuolemaan näppejään.
Helmikuussa 2009 lezgit osoittivat mieltään, koska heidän mielestään venäläiselle Vladimir Radtšenkolle annettu veroviraston johtajan pysti kuului heille. Koska Medvedev nimitti helmikuussa 2010 pitkän ja piinaavaan viivyttelyn jälkeen Dagestanin presidentiksi dargiinin Magomedsalam Magomedovin, tämän piti ensi töikseen antaa avaareille pääministerin virka lepyttääkseen heitä. Tämä taas suututti kumykit, jotka marssivat Mahatškalaan osoittamaan mieltään.
Uusi järjestelmä luo siis epävakautta eikä sille tunnu olevan mitään muita perusteluja kuin standardisointipakkomielle Venäjän federaation sisällä. Edellinen Dagestanin presidentti Muhu Alijev ajoi järjestelmään kansallisuuksien välisen työnjaon vakiinnuttavia muutoksia, mutta näitä ei ole vielä käsitelty ja epäilen ovatko ne federaation standardien mukaisia.
Kumykit ja lezgiinit tuskin tulevat elättelemään haaveita itsenäisyydestä, mutta keskusvallan hölmö politiikka on omiaan herättämään laajaa epäluottamusta, mikä taas johtaa islamismin nousun lisäksi järjestäytyneen rikollisuuden voimistumiseen ja myös aseellisiin välienselvittelyihin keskusvaltaa periaatteessa tukevien poliitikkojen kesken.
Venäjällä historia siis toistaa itseään ja samat virheet tehdään yhä uudestaan. Ei Suomessakaan juuri kenelläkään ollut mitään Nikolai II:ta vastaan ennen helmikuun manifestia. Ilman sitä Suomi olisi todennäköisesti edelleenkin osa Venäjää.
