Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
Pariskunta yrittää elää vuoden ilman vessapaperia.
Menneenä keskiviikkona löysin itseni eräästä Washingtonin think tankista katsomasta dokumenttielokuvaa, jonka aihe puhuttelee ketä tahansa nuorta aikuista, joka kokee weltschmerziä maapallon nykytilasta ja murehtii ilmastonmuutosta. Kyseessä on Justin Scheinin ja Laura Gabbertin elokuva No Impact Man, joka seuraa newyorkilaisen pariskunnan elämää ilman sähköä, roskia, hammastahnaa ja vessapaperia, tai mitään muutakaan mikä kuormittaa kohtuuttomasti ympäristöä.
Leffa alkaa marraskuusta 2006, jolloin Manhattanilla asuva, nelikymppinen kirjailija Colin Beavan päättää kokeilla vuoden ajan miten kaupunkilaisperhe voi elää kuormittaen mahdollisimman vähän ympäristöä. Miehen aikeena on pitää kokeilusta blogia ja siinä samalla testata, onnistuuko liberaali city-perhe elämään saarnojensa mukaan. BusinessWeek-lehdessä toimittajana työskentelevä, kofeiinista ja shoppailusta riippuvainen vaimo Michelle Conlin suostuu vastahakoisesti mukaan. Tytär Isabella, 2, on liian nuori tajutakseen miten detaljoidusta elämänmuutoksesta on kyse.
Beavanin projekti etenee vaiheittain. Ensin perhe lakkaa käyttämästä lentokoneita, autoja ja julkista liikennettä ja siirtyy fillarin sekä potkulaudan päälle. Yhdeksännessä kerroksessa sijaitsevaan kotiin saa mennä vain portaita pitkin, televisio saa huutia, hammastahna vaihtuu leivinjauheeseen, ja luottokortit laitetaan sapattivapaalle, koska pariskunta sitoutuu olemaan ostamatta mitään muuta kuin ruokaa – ja vain lähiruokaa – vuoden ajaksi.
Newyorkilaisille päätös olla syömättä ravintoloissa ja kahviloissa on tuskallinen, ja vieroitusoireissa kärvistelevä vaimo Michelle protestoi varsinkin kahvin puutetta. Projektin edettyä puoli vuotta Beavan napsauttaa katkaisimesta sähköt pois päältä, sytyttää kynttilät, polkee pyykit puhtaiksi kylpyammeessa ja tuo jääkaapin tilalle nigerialaisen jäähdytinruukun. Matokomposti muhisee nurkassa, ja vessapaperin sijaan pariskunta siirtyy käyttämään takapuolen ”ilmakuivaamista”.
Dokumentin premississä ei sinänsä ole mitään shokeeraavaa, ja päähenkilökin talloo Morgan Spurlockin (Super Size Me) tapaan itsensä peliin laittavalla polulla. Teknisesti ja visuaalisestikaan leffa ei ole uraauurtava. Itse asiassa koko filkka tehtiin mahdollisimman vihreästi: kamerat käyttivät aurinkokennosta saatua sähköä ja liikennekohtaukset kuvattiin polkupyörien selästä. Lopputulos on hyvinä hetkinä intiimi, huonoina suttuinen.
Dokkari kuvaa kuitenkin kiinnostavasti sitä, miten nykyihminen sopeutuu modernien mukavuuksien puutteeseen. Vaikeimpia päätöksiä on pelkkään lähiruokaan siirtyminen, lentomatkailusta luopuminen ja sähköttä eläminen. Osa muutoksista on helpompi kestää kuin toiset. Tosi-tv-sarjoja rakastava vaimo haikailee alussa television perään, mutta oppii pian pitämään illoista, jotka kuluvat ystävien tai tyttären kanssa. Fillarointiin ja yhteisöpuutarhan hoitoon koko perhe hurahtaa helposti. Jotkut muutokset ovat hyvinkin konkreettisia: arkiliikunnan lisääntyessä Beavan laihtuu 10 kiloa, ja ilman sokerisia ruokia Conlin pääsee eroon orastavasta diabeteksestaan.
Mieleenjäävintä dokkarissa on sen metataso, joka kyseenalaistaa koko kokeilun. Olennaisin kysymys Beavanin projektissa onkin: Mitä merkitystä tällä on? Onko No Impact Man (”Ei vaikutusta -mies”) sitä myös sananmukaisesti?
Päähenkilö painii dilemman kanssa koko elokuvan ajan. New York Timesin tehtyä perheestä ison jutun Beavanille ja Conlinille alkaa sataa sapenkatkuista palautetta: mitä porvarillisia paskiaisia ja ylemmyydentuntoisia juppikusipäitä. Muutamat ympäristöaktivistit bloggaavat Beavanin ”tempun” vahingoittavan heidän asiaansa. Perheen tuttava, vanha hippi, osuu kritiikillään naulan kantaan: luuleeko Beavan muuttavan kokeilullaan amerikkalaisessa yhteiskunnassa mitään, kun hänen vaimonsa samaan aikaan laulaa kapitalismin ja kuluttamisen ilolauluja Business Week -lehden palveluksessa?
Dokumentin nähtyämme yleisössä oleva avustusjärjestön työntekijä puolestaan kysyi ohjaajilta, eivätkö Beavan ja Conlin ole koskaan matkustaneet maihin joissa heidän kokeilemansa elämäntapa on arkipäivää. Minkälaisessa pumpulissa he ovat viettäneet koko elämänsä?
Ylemmän keskiluokan newyorkilaisälykköjen puuhastelut on tietysti helppo dissata. Osittain kyse on kuorolle saarnaamisesta: tämäntyyppiset polemiikit tavoittavat jo ennestään ympäristötietoisen yleisön, eikä niitä katumaastureilla ajavia ja kuuden makuuhuoneen lähiötaloissa asuvia amerikkalaisia, joiden keskivertokulutus vaatisi seitsemän maapallon luonnonvarat.
Mutta silti Scheinin ja Gabbertin tuotos on puolentoista tuntinsa arvoinen. Se tuli Yhdysvalloissa ulos syyskuun kolmannella viikolla, hieman Beavanin kirjan ilmestymisen jälkeen. Beavan pyörittää tätä nykyä No Impact –projektia ja kiertää puhumassa aiheesta yliopistoissa. Häntä on haastateltu lukemattomia kertoja puheohjelmista ranskalaisiin muotilehtiin, herättäen niin ihailua kuin uhkailujakin. Tyyppi voi olla ärsyttävä, mutta on hänen tekemisillään kieltämättä ollut vaikutusta.
