Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Mitä kaikkea oppiikaan, kun asuu vuoden Japanissa?
Olen nyt asunut Tokiossa reippaan vuoden. Ympyrä tuntuu sulkeutuvan, kun toistamiseen alan aistia syysviileyden kotosalla, näen peilin höyrystyvän, kun katson siihen, keitän yhä useammin kuumaa teetä, ihmettelen japanilaisten säntillistä syysmuottiutumista eli saapikkaat ja karvalakit ylle lämpötilasta huolimatta ja käyn taas läpi ekohenkisyyteen painottuvat kansainväliset filmifestivaalit.
Vuosi on pitkä ja lyhyt aika. Se riittää avaamaan silmiä, muttei vielä riitä muuttamaan ydintä. Hyvä johdanto se japanilaisuuteen on, mutta mitä olen oikeasti oppinut? On aika katsastaa vuoden oppitunnin anti:
Olen oppinut, että kohteliaisuutta ei ole silmiin katsominen, vaan se, että asettuu jonoon, odottaa, pitää aina puhelimen äänettömällä, ei koskaan puhu siihen, ei koskaan korota ääntään, muistaa aina kiittää, muistaa täyttää toisen lasin, ignooraa ennemmin kuin osoittaa mieltään ja hymyilee, hymyilee aina.
Olen oppinut asumaan talossa, jossa ei ole kaikkia mukavuuksia, jossa on ohuet seinät ja talvella vilu, jonka ikkunoista ei näe ulos, ellei niitä avaa, jossa saattaa vierailla monijalkaisia kutsumattomia kavereita ja jossa ei katsota televisiota, ei leivota sämpylöitä uunissa, eikä ainakaan vietetä kumppanin kanssa kovin montaa yhteistä valveillaolotuntia.
Olen oppinut, että japanilaiseen on helppo tutustua ja vaikea tutustua. Kun Tokioon saapuu, usein hämmästyy paikan länsimaalaisuutta. Yhtä paljon hämmästyy, kun tuttu tilanne äkkiä ryöstäytyykin periaasialaisuusasteelle. Tokio on kuin kotilänsi, muttei kuitenkaan, ollenkaan ole. Vastaavasta näkökulmasta tutustuu myös ihmisiin. Monet ovat samaa puuta samoine kiinnostuksen kohteineen ja kokemustaustoineen, mutta silti jotakin aivan uutta, mystistä ja kaukaista. Syvää otetta on vaikea saada, siitä pitävät tiukka sosiaalinen kontrolli ja lauma-ajatteluoppi huolta.
Olen oppinut, että ruoka ei ole ruokaa, vaan filosofiaa ja intohimoa. Eri raaka-aineista ja perusmauista yhdistelty kokonaisuus, joka koristellaan estetiikan asuun ja viimeistellään taidokkain leikkauksin, on jokapäiväisen elämän kenties merkittävin huomion kohde. Se, kuinka hyvin laitat ruokaa, asettelet sen lautaselle, taiteilet suuhusi ja pilkot lapsesi eväsrasiaan nallekarhun muotoiseksi, määrittää ihmisarvosi asteen.
Olen oppinut, että kasvissyönti ja luomuruoka eivät ole terveellisiä, mutta terveellistä on välttää maitotuotteita, sillä ne lihottavat ja saavat kehosi erittämään ikäviä hajuja, syödä pikku suupaloja, juoda ionisoitua vettä, syödä aamuisin limarihmaisia hapanpapuja, välttää leipää, suosia valkoista riisiä ja nauttia ruuan perusmakuja maustamatta liikaa. Olen myös oppinut, ettei munkki ole koskaan munkki, vaan sen sisällä on aina papua.
Olen oppinut, että Japani on vuodenaikojen maa. Kaikki tapahtuu kausittain. Talvella syödään mansikoita, kesällä melonia ja tummia pikkurypäleitä, syksyllä nashihedelmiä ja klementiinejä. Kesällä hameen alla käytetään legginsejä, talvella reidet ovat paljaat ja sukat yltävät polviin. Keväällä katsotaan kirsikankukkia, kesällä ilotulituksia ja syksyllä upeaa ruskaa. Treffeille mennään erityisesti jouluaattona ja ystävänpäivänä, mutta ystävänpäivänä vain naiset antavat miehille suklaata. Heti, kun Halloween-koristelu päättyy, alkaa joulukrääsän tuputus, minkä jälkeen siirrytään kirsikankukkateemoihin, minkä jälkeen ilotulitusaiheet koristavat kortteja ja kimonoita. Talvella nuudelit syödään kuumina, kesällä kylminä.
Olen oppinut, että kun taifuuni tai sikaflunssa uhkaa, koko maa sekoaa. Uutisissa ei muuta olekaan, ja kaikki varautuvat. Loppujen lopuksi mitään sen kummempaa ei tapahdu.
Olen oppinut, että turvallisuuden tunteeseen ei kannata tuudittautua. Eräänä päivänä kotisi saattaa tärähtää niin, että taivas putoaa katon muodossa. Jokainen päivä on yhtä otollinen päivä maanjäristykselle, joista suurin saattaa väijyä aivan nurkan takana. Olen oppinut pitämään hätävararepun aina käden ulottuvilla, paitsi että nyt se on imurin takana.
Olen oppinut, että vanhempia miehiä ei voi kutsua herrasmiehiksi, sillä yleensä kukaan ei sellainen ole – siis länsimaiden mittapuussa. Maailman kohteliaimmassa maassa naisille ei avata ovea, naiset eivät mene ovesta ensin ja jos metrossa on vapaa penkki ja mies ja nainen sitä tavoittelevat, mies saa luvan istua. Naisia harvoin kutsutaan työillanviettoihin, ja kohteliaisuutta on, että nainen tarjoilee, on hyvä emäntä, hymyilee ja hoitaa.
Olen oppinut, että miesten elämä on silti vaikeampaa, eikä sitä käy lainkaan kateeksi. Tasa-arvoa helpottaa vaatimus miesten kirjaimellisen kokopäiväisestä työnteosta, eli mies harvoin pääsee nauttimaan ansaitsemastaan suuremmasta palkasta. Nainen pitää huolta perheen taloudesta ja matkustelee enemmän, tekee enemmän, näkee enemmän ja elää tahtoessaan täyttä, monipuolista ja vilkasta harrastusten ja ystävien kyllästämää elämää miehen raataessa itsensä harmaaksi.
Olen oppinut, että vierasmaalainen on aina ulkopuolinen. Häntä siedetään, hänet ohitetaan olankohautuksella, mutta häntä ei lasketa varsinaisesti olemassa olevaksi. Hänelle ei aina jaeta mainosflyeria ja mainosnenäliinapakkausta, koska eihän hän sitä ymmärtäisi. Hän tuntee olevansa näkymätön, mutta silti samalla, aina, salaisen katseen kohteena. Tunne on kummallinen.
Olen oppinut käyttämään vapaa-aikani ennemmin toimeliaisuuteen, kuin lepoon. Japanilaiselle kansallinen lomapäivä on yhtä kuin retkipäivä. Jos et vietä lomaa samoillen vuodenajan mukaisissa kohteissa, et ole käyttänyt lomaa oikein.
Olen oppinut, että täällä on helppo elää. Japanilainen luonne lähestyy suomalaista luonnetta. Vaikka ironian ja mustan huumorin taju on täällä varsin kehno, tietynlainen perverssi huumori tehoaa molempiin kansoihin. Ihmiset antavat toiselle tilaa, vaikenevat oikeilla ja usein väärilläkin hetkillä, panttaavat tunteitaan, mutta ovat lopulta rehellisiä. Luonto on kummallekin kansalle tärkeä. Olen oppinut, että maailman suurimmassa kaupungissa saa olla rauhassa niin tahtoessaan (ja joskus silloinkin, kun ei tahdo), eikä ujouttaan tarvitse hävetä. Täällä on turvallista olla arka.
Olen myös oppinut, ettei japanilaisilla ole kiire. He kävelevät hitaasti. Silti he harvoin ovat myöhässä. Minullakaan ei ole kiire, ei mikään kiire täältä pois.
