Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Älä joudu onnettomuuteen Japanissa!
On taas se aika maailmassa, kun lentokenttien viranomaisten tervetuliaishymyt jäävät kuonosuojainten taa piiloon. Anoppi ja appiukko saapuivat juuri kylään Tokioon. Kauhistuivat kentällä, kun luulivat saapuneensa sairaalaan. Väittivät, että lentokenttäjunassa kaikki tuijottivat ja vetivät maskejaan paremmin naamalle, jotta länsimaiset sikatautituristit eivät levittäisi virustaan. Kentällä poliisi tarkasti passit vielä erikseen – sekinkö sikapelon varalta?
Japanissa ei vielä ole virallisesti todettuja sikainfluenssatapauksia, mutta meneillään olevan lomaviikon, Golden Weekin, jälkeen tilanne luultavasti muuttuu. Kevätloma on suosittua aikaa reissata jokaiseen ilmansuuntaan. Onneksi japanilaiset ovat kenties maailman tehokkainta kuonokoppakansaa jo valmiiksi.
Japani ei ole maailman paras paikka loukkaantua tai sairastaa, etenkään ulkomaalaisesta näkökulmasta. Usko siihen, että onnettomuuden sattuessa mitään on tehtävissä, on pieni. Ambulanssi ei aina lähde matkaan, ellei potilaalla ole näyttää vakuutuskorttia ja ulkomaalaiskorttia. Nämä toki kannattaa ottaa matkaan kaikkialle minne menee, myös aamulenkille.
Jos ambulanssin kyytiin pääse, se ei kiirehdi. Se ajelee leppoisasti ja pyytelee kovaäänisistä kauniisti, että väistäisittekö hieman, kiitos, anteeksi. Skootteritkin ohittavat. Liikennevaloissa odotellaan yhdessä muiden autojen kanssa.
Suomessa yleensä voi huoahtaa helpotuksesta ambulanssin saapuessa. Pirssi sisältää varmasti ensiaputaitoista pelastusväkeä. Täällä ei sisällä. Japanissa ambulanssikuskit ovat ambulanssikuskeja, joiden ei ole sallittua tehdä potilaille juuri minkäänlaisia toimenpiteitä. Ja ennen kuin potilas kärrätään autoon, täytellään papereita. Ja jos potilas noudetaan sisältä asunnosta, otetaan tietenkin kengät pois eteisessä.
Mikäli potilas on vielä elossa ambulanssin lähtiessä liikkeelle, edessä on seuraava – yleensä suurin – ongelma. Mikä sairaala suostuu ottamaan tapauksen vastaan? Ambulanssikuskit ryhtyvät soittelemaan sairaaloita läpi, ja sitten ajellaan. Ellei ensiapuosastoilla ole tilaa, sisään ei oteta ketään uutta.
Pelottavia esimerkkitarinoita riittää. Naralainen raskaana oleva nainen kuoli, kun yhdessäkään kahdestakymmenestä synnytyssairaalassa ei ollut tilaa majatalossa. Osakalainen, kolmannella kuukaudella raskaana oleva nainen kärsi äkillisestä verenvuodosta ja matkasi ambulanssissa yhdeksän sairaalaa läpi. Matkalla kymmenenteen ambulanssi törmäsi pakettiautoon ja nainen sai keskenmenon. Kolmen tunnin kuluttua ambulanssin soittamisesta hän viimein pääsi hoidettavaksi sairaalaan, joka sijaitsi 40 kilometrin päässä. Tokiolainen 69-vuotias mies taas kuoli vammoihinsa moottoripyöräonnettomuudessa, kun 14 sairaalaa kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. 70-vuotiaan naisen kiertoajelu oli pahin: 49 sairaalaa ja pelkkää ei-oota. Nainen kuoli hengitysvaikeuksiin.
Pienemmässä mittakaavassa samaa on tapahtunut tuttavillekin. Erään poika mursi kätensä, mutta joutui odottamaan kotonaan pitkälti yön yli paikattavaksi pääsyä, särkylääkkeen voimin. Tuolloinkin hän pääsi hoitoon vain suhteiden avulla, kun tuttu lääkäri vaati sairaalaa ottamaan pojan vastaan. Eräs onneton joutui odottamaan pahoissa sisäelinkivuissa viisi tuntia, saamatta odotustilassa minkäänlaista kipulääkitystä. Muuan pohkeensa auki repäissyt kuskattiin ensin pikkuklinikalle parsituttamaan kiinni haava, josta lihakset jo kurkkivat ulos, ja vasta sen jälkeen kyyti sairaalaan alkoi – ja tämä toinen ambulanssimatka ei enää ollutkaan ilmainen.
Ensiapuklinikat eivät tee tätä kaikkea silkkaa pahuuttaan. Mutta mukana ei taida myöskään olla yleishumaania hengenpelastusajatusta. Teho-osastot ovat jostakin käsittämättömästä syystä usein pieniä, eikä kaikissa ole tarvittavaa laitteistoa tai erityisosaamista. Potilasta ei haluta ottaa vastaan, ellei olla täysin varmoja pelastamismahdollisuudesta. Tämä siksi, että jos potilas kuolee, lääkäri saattaa joutua vankilaan. Eräs tositapaus kertoo lääkäristä, joka ei pakottanut riskisynnyttäjää isompaan sairaalaan, koska tämä itse ei tahtonut. Synnyttäjä kuoli, ja lääkäri pidätettiin – vieläpä suorassa tv-lähetyksessä! Hän vietti puoli vuotta vankilassa, kunnes byrokratia liikkui ja noin sadan euron sakko maksettiin. Tämän jälkeen synnyttäviä naisia on käännytetty ovilta pois kiihtyvällä tahdilla.
Kuvio siis kulkee näin: on rikosoikeudellisesti rikos ottaa vastaan potilas, jonka hoitamiseksi ei pystytä sataprosenttisen varmasti tekemään kaikkea, esimerkiksi kiireen, henkilöstöpulan tai kehnon varustetilanteen vuoksi. Kyseessä on tällöin harkittu murha, josta vastuussa on lääkäri.
Tästä näkökulmasta ei ole ihme, että monet japanilaiset lääkärit karkailevat töihin muihin maihin, kuten Amerikkaan. Sillä Japanissa valitettavasti rankkaa työtä ei korvata rankalla palkkiolla: lääkäreiden palkat ovat hyvin pienet muihin hyvinvointivaltioihin verrattuna, päivät valtavan pitkiä, lomia niukasti ja niskassa painaa vastuu potilaan hengen pelastamisesta – ja vieläpä siitä, joutuuko kaikkensa antaneena itse kaltereiden taa.
Kannattaisi siirtää Teho-osastot ja Greyn anatomiat Japaniin ja sassiin!
P.S. Ja näitä tarinoita ei sitten saa kertoa anopille!
