Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäjä: liian lähellä ollakseen eksoottinen, liian erilainen ollakseen kotoisa.
Kun lupaduin kirjoittamaan Fifiin, tarkoitukseni ei ollut ruikuttaa Venäjän epäkohdista, vaan luoda Venäjän tapahtumiin näkökulmia joita ei välttämättä muista Suomen medioista löydy. Sittemmin olen linjasta lipsunut, ja ainakin ensi kuussa on tarkoitus lipsua lisää, joten on aika selvittää joitain perusasioita. Olen myös yrittänyt olla vähemmän ennalta-arvattava haukkumalla hallituksen sijasta oppositiota, mutta tällä hetkellä Venäjän oppositio on niin surkeassa tilassa ettei se ole kovin haastavaa.
Moskovassa luen lähinnä Kommersantia, teoriassa liike-elämälle suunnattua päivälehteä jota lukevat kaikki muutkin riippumattomasta näkökannasta kiinnostuneet. Kommersant vittuilee kaikille: esimerkiksi patriarkka Aleksei II:n hautajaisista kirjoitettiin niin vinoilevaan sävyyn, että ihmettelin miksi asiasta ei noussut mitään laajempaa porua.
Tietysti ymmärrän, että kyyninen ääni on aina lopulta ääni status quon puolesta, mutta silti pidän näiden porvareiden tavasta antaa lukijoiden itse tehdä omat johtopäätöksensä. Muutenhan Venäjällä tiedonvälitys on niin postmodernia ettei objektiivisuuteen edes pyritä; esimerkiksi Novaja Gazetaa en välillä moneen vuoteen pystynyt edes lukemaan sen paatoksellisuuden takia.
Kun tulen Suomeen, Hesarin sentimentaalisuus Kommersantiin verrattuna alkaa nopeasti ällöttämään. Suomessa liftatessa ihan satunnaiset, täysin epäpoliittiset kuskitkin ovat kyselleet, mitä mieltä olen siitä että Hesari, ja Suomen tiedotusvälineet yleensäkin, kirjoittavat Venäjästä pelkästään pahaa.
Venäjästä Suomessa kirjoittavan journalistin osa ei ole kadehdittava. Toisaalta toimittajan velvollisuus on kirjoittaa epäkohdista, toisaalta mitkään Venäjän epäkohdat eivät Suomessa yllätä ketään, ja niistä kirjoittaminen vain lietsoo yleistä Venäjän ja venäläisten vastaisuutta. Toimittajan aika on rajallinen, mutta keskittyminen epäkohtiin johtaa siihen, ettei yleisö näe asioiden kokonaisuutta.
Byrokratia, korruptio, mielivalta ja etniset konfliktit ovat toki Venäjän todellisuutta, mutta ensimmäistä lukuunottamatta nämä eivät juurikaan näy enemmistön jokapäiväisessä elämässä. Demokratia ja mielipiteenvapaus ovat Venäjällä entisten neuvostotasavaltojen seuraajavaltioiden keskitason yläpuolella, sitäpaitsi mielipiteenvapautta ei poikkeusaikojen ulkopuolella koskaan eikä missään tarvitse kuin pieni toisinajattelijoiden vähemmistö. Demokratiakin kiinnostaa yleensä vasta sitten, kun joko muut ongelmat on jo ratkaistu, tai sitten kun kaikille on käynyt jo täysin ilmeiseksi ettei hallitus niitä edes pyri ratkaisemaan. Mutta Putinin aikana öljyrahoja laitettiin avokätisesti myös sosiaalietuisuuksiin.
Politkovsajan murhan jälkeen olin Pushkinin aukiolla masentavassa mielenosoituksessa, johon osallistui ehkä 700 ihmistä – neljä kertaa enemmän kokoontui Tehtaankadulla. Paikalla oli yksinomaan liberaalia intelligentsiaa ja 80-luvun demokratialiikkeen rippeitä – tavallista keski- ja työväenluokkaa asia ei yksinkertaisesti hetkauttanut, eikä vähiten siksi, että 90-luvun kaaoksen jälkeen mikään liberaaliin viittaava ei ole Venäjällä suuressa suosiossa.
Kadehdittava ei ole myöskään Suomessa Venäjän asioiden parissa työskentelevän kansalaisaktivistin osa. Positiivista on tosin se, ettei Suomen establishment pääsääntöisesti ole kiinnostunut vallanvaihdoksen lietsomisesta Venäjällä – kansalaisaktivisti voi siis toimia reviirillä, jolle erilaiset institutionaaliset toimitsijat eivät ole tunkemassa. Korporatistisessa Suomessa, jossa mitään valtiosta aidosti riippumatonta kansalaistoimintaa ei yleensä osata kuvitella, tämä on etuoikeutettu tilanne.
Kuitenkaan Suomessa kukaan ei usko voivansa vaikuttaa Venäjän tilanteeseen mitenkään, erityisesti koska maan tilanne usein koetaan toivottomammaksi kun se onkaan. Voisin kirjoittaa adressin, joka vaatisi Putinia lopettamaan lasten syömisen – ja joka toinen vastaantulija puistelisi päätään, sanoisi ”voi Venäjää” ja allekirjoittaisi adressin.
Osittain tämä voimattomuuden tunne on oikeutettua. Ensinäkin Suomen hallitus on (mm. tunnustamalla Kosovon ja jättämällä Etelä-Ossetian tunnustamatta) liittoutunut osaksi länsimaiden turvallisuusblokkia, joka tunnustaa omat etunsa poikkeaviksi Venäjän eduista. Reaalipolitiikan tasolla tämä on osin väistämätöntä – koska Venäjä on luonnonvarojen viejä ja EU tuoja, taloudelliset intressit tulevat aina olemaan ristiriidassa valtiotasolla. Suomen hallituksella ei ole enää mitään moraalista auktoriteettia Venäjään nähden. Vaikka en tunnusta hallitusten oikeutta puhua alaistensa puolesta, Venäjällä ei luonnollisesti kyetä erottamaan suomalaista kansalaistoimintaa hallituksen toiminnasta, jos hallituksen ja kansalaistoiminnan näkemykset eivät eroa toisistaan.
Ja lopulta venäläiset voivat ratkaista omat ongelmansa vain itse. Mikään eristäminen ei Venäjää edes auttaisi, ”me vastaan kaikki muut” -mentaliteetti on muutenkin maassa ihan tarpeeksi levinnyt. Ehkä ainoa asia mitä Suomi ja Schengen-maat voisivat tehdä hallitustasolla ihmisoikeuksien edistämiseksi Venäjällä olisi viisumipakon poistaminen. Tosin tätä vastaan pitäisi vastavuoroisesti vaatia rekisteröitymisvelvollisuuden poistaminen ainakin kaikilta lyhyiltä vierailuilta Venäjälle.
Toisaalta Suomessa ei usein pystytä ymmärtämään venäläisen kansalaistoiminnan luonnetta. Spontaani, alhaalta tuleva järjestäytyminen on kurinalaisessa Suomessa vierasta, enkä tiedä ymmärsivätkö Suomessa edes Venäjän tutkijat, ettei esimerkiksi kevään 2005 valtavalla ja radikaalilla ilmaisten sosiaalietuuksien monetarisaation (ts. korvaamisen rahallisilla eduilla) vastaisella protestiliikkeellä ollut alunperin mitään tekemistä minkään puolueen tai oppositioryhmän kanssa.
Moskovan huomattavin kansanliike on jo monen vuoden ajan ollut täydennysrakentamisen vastainen liike, joka koostuu noin kuudestasadasta pienestä, löyhästi verkostoituneesta ryhmästä, joista suurimpaan osaan kuuluu vain pari asukasaktivistia. Osa näistä ryhmistä toki tekee yhteistyötä kommunistipuolueen, osa Jablokon ja osa Toinen Venäjä-koalition kanssa – mutta pääosin tämä yhteistyö on sikäli yksipuolista, että ryhmät ottavat vastaan politiikkojen tuen antamatta sitä vastaan mitään, ja suuri osa ryhmistä ei suostu yhteistyöhön minkäänlaisten poliittisten ryhmien kanssa.
Talouskriisin myötä täydennysrakentaminen, ja sitä myötä sen vastainen liike ovat hiipuneet, mutta en huomannut että Suomen tiedotusvälineet olisivat juuri kiinnittäneet huomiota siihen sen huippuaikoina 2006-2008, vaikka parhaimmillaan mellakoiksi yltyneisiin mielenosoituksiin osallistui satoja ihmisiä kerrallaan.
Minulle on jo yli vuosikymmenen ajan ollut mysteeri, miksi Suomen aktivistien kiinnostus Venäjää kohtaan on niin vähäistä. Todennäköisesti tunnen Suomesta useampia Meksikossa kuin Venäjällä käyneitä aktivisteja, useampia espanjaa kuin venäjää taitavia aktivisteja. Bussi Pietariin maksaa 20 euroa (sieltä Tennispalatsin takaa, joka päivä, klo 11 tai klo 20), eli vähemmän kuin Helsingistä Tampereelle. Vaikka viisumin hinnan laskisi mukaan, niin matka Moskovaan on vain 5 euroa kalliimpi kuin VR:n aikuisten lippu Helsingistä Rovaniemelle, koska kolmannessa luokassa pääsee Pietarista Moskovaan noin 15 eurolla. Oudon näköiset aakkoset oppii parissa päivässä.
Jotenkin Venäjä on liian lähellä ollakseen eksoottinen, mutta liian erilainen ja raaka ollakseen kotoisa. 110-vuotinen kollektiivinen Venäjän pelko varmaan myös kolkuttelee alitajunnassa, ja merkitystä on tietysti myös sillä, että suuri osa Venäjällä aktioissa vierailleista suomalaisista aktivisteista on tullut karkotetuiksi maasta. Mutta miksi pelätä karkotusta, jos ei muuten koskaan edes kävisi Venäjällä?
