Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Venäjää rangaistaan, venäläiset kärsivät.
Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous (PACE) tuntuu olevan Suomessa vähiten kiinnostavia eurooppalaisia instituutioita. Mutta vaikka sinä et olisi siitä koskaan kuullutkaan, seuraava 28. syyskuuta alkava yleiskokous saattaa jäädä historiaan. Asialistalla on nimittäin päätöslauselma, joka rajoittaisi Venäjän osallistumista yleiskokoukseen. Sen on allekirjoittanut 72 yleiskokouksen edustajaa, suomalaisista Tuulikki Ukkola ja Sirpa Asko-Seljavaara.
Päätöslauselma on byrokraattista kapulakieltä, mutta käytännössä sen hyväksyminen tarkoittaisi todennäköisesti sitä, etteivät venäläiset enää voisi vedota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen Strasbourgissa. Näin siksi, että jos Venäjän edustajien mandaattia PACE:ssa rajoitetaan, Venäjä tulee varmasti ryhtymään joihinkin vastatoimenpiteisiin. Asiantuntijat ennustavat, että Venäjä tulee vetäytymään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimesta, koska PACE valitsee ihmisoikeustuomioistuimen tuomarit, eikä Venäjä käytännössä poissuljettuna voisi enää vaikuttaa tuomarivalintoihin.
Strasbourgin tuomioistuin on jo vuosikausia ollut piikki Venäjän lihassa. Viime vuosina 20-25% tuomioistuimen jutuista on tullut Venäjältä. Tämä on enemmän kuin mistään muualta, tosin luku likimain vastaa Venäjän osuutta Euroopan Neuvoston jäsenmaiden yhteisestä väkiluvusta. Mutta Venäjältä tulevat jutut ovat vakavia: ne koskevat kidutuksia ja katoamisia, viranomaisten räikeätä mielivaltaa.
Langettavat päätökset Venäjää vastaan sekä tuovat oikeutta ihmisille, jotka eivät ole sitä saaneet Venäjän tuomioistuimissa, että tuovat julkisuutta näille tapauksille. Esimerkkinä korvaukset jotka määrättiin maksettavaksi vuonna 2003 Groznyssä siepatun Arbi Karimovin omaisille ja Tšetseniassa vuosina 1999-2000 tapahtuneiden mielivaltaisten pommitusten siviiliuhreille. Venäjällä näiden korvauksen voittaminen olisi ollut mahdotonta.
Kaikista eniten Venäjää ärsyttivät korvaukset, jotka sille langetettiin maksettavaksi Ilie Ilasculle korvauksena kidutuksen uhriksi joutumiseksi eroa Moldovasta vaativan Dnestrin alueen vankiloissa. Nykyään Romaniassa vaikuttava Ilascu organisoi 90-luvulla Dnestrin alueella maanalaisen, koko Moldovan Romaniaan yhdistämistä vaativan ryhmän, joka oli ajanut päämääriään aseellisen taistelun keinoin (jota jotkut kutsuvat myös terrorismiksi). Vaikka ilman Venäjän tukea Dnestrin alueen separatistihallitus kaatuisi varmaan viikossa, on minustakin ehkä vähän liioittelua olettaa, että Venäjällä olisi olennaisia vaikutusmahdollisuuksia alueen poliisivoimiin.
Vaikka suomalaisia PACE ja Strasbourgin tuomioistuin eivät voisi vähempää kiinnostaa, Venäjällä Strasbourgin tuomioistuimesta on tullut käsite. Minkä tahansa yhteiskunnallisesti merkittävän oikeustapauksen yhteydessä kuullaan nykyään tunnuslause ”vplot do Strasburga”, eli ”tulemme valittamaan aina Strasbourgiin asti”. Venäläisissä (kuten suomalaisissakin) on aina ollut syvässä usko ”hyvään tsaariin”, joka kyllä laittaa asiat kuntoon jos ne vain saadaan hänen tietoonsa. Nyt tämän tsaarin on venäläisten mielikuvituksessa osin korvannut Strasbourgin tuomioistuin, joka kyllä antaa oikeudenmukaisen ratkaisun sitten viiden tai kymmenen vuoden päästä, sanovat Venäjän viranomaiset nyt mitä tahansa.
Siis yhä useampi venäläinen hakee oikeutta Strasbourgista. Tänä syksynä oikeusistuimen oli myös tarkoitus vihdoinkin aloittaa Jukoksen tapauksen käsitteleminen. En ole varsinaisesti mikään Hodorkovskin fani, mutta olisi ollut mielenkiintoista katsoa mille kannalle tuomioistuin olisi päätynyt. Mutta jos Venäjälle nyt tarjotaan houkutteleva tilaisuus lähteä leikistä pois, emme tule koskaan tietämään, mitä Jukosin tapaukselle olisi käynyt Strasbourgissa.
Venäjän vastainen päätöslauselma ei nosta esiin mitään Venäjän sisäisiä ihmisoikeusloukkauksia, kuten ihmisten katoamisia Pohjois-Kaukasuksella. Se keskittyy miltei pelkästään Etelä-Ossetian ja Abhasian konflikteihin. Näin ollen se on länsimaiden kaksoistandardien juhlaa.
Politiikan kummallisuuksia on se, että elokuussa 2008 Saakašvili käskee pommittaa Tskhinvalia tykein ja raketein, ja vuotta myöhemmin PACE päättää kostaa tämän niille venäläisille, jotka toivovat saavansa oikeutta Strasbourgista. Totuus Etelä-Ossetian sodasta ei toki ole näin yksioikoinen: siinä missä Venäjä hävisi sodan diplomaattisesti ja Georgia sotilaallisesti, voittajia on lähinnä vain Etelä-Ossetiaa rautaisin ottein komentavan Eduard Kokoityn klikki, jonka provokaatiot alunperin provosoivat Saakašvilin toimintaan. Mutta ansaan meneminen on myös tyhmyyttä, ja toistaiseksi Saakašvilin tyhmyydestään maksama poliittinen hinta on ollut melko kevyt.
Jos Venäjä vetäytyy Strasbourgin tuomioistuimesta, päävastuu on tietysti maan omilla vallanpitäjillä. Mutta vastuunsa saisivat kantaa myös Ukkola, Asko-Seljavaara ja muut päätöslauselman puolesta mahdollisesti äänestävät suomalaisedustajat. On aivan turhaa paiskoa Venäjää jollain papereilla niin kauan kun Venäjän kaasu ja öljy kelpaavat, ja niin kauan kun Kosovolle on toiset standardit kun Abhasialle ja Etelä-Ossetialle.
Tietysti jos tarkoitus on saada venäläiset luopumaan nöyryydestään (jossa heitä pidemmälle menevät ehkä vain suomalaiset), saada heidät lopettamaan hyödytön oikeudeusasteiden läpi kahlaaminen ja ryhtymään vallankumoukseen Putin-Medvedev-akselin heivaamiseksi, annan Ukkolan ja Asko-Seljavaaran toiminnalle tukeni. Epäilen kuitenkin, että tästä ei ole kyse. Poliitikot ovat nyt viemässä korvaukset Tšetšeniassa siepattujen omaisilta vain omaa lyhytnäköisyyttään ja tyhmyyttään.
