Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Matti Kohonen
Pariisin barbaarit, vandaalit, periferia ja kaupunkipyörät.
Oikeastaan koko tämä vuosi oli omistettu ranskalaisen antropologian perustajalle, Claude Lévi-Straussille, joka juhli viime vuoden lopussa 100-vuotissyntymäpäiväänsä. Muun muassa Musée du Quai Branley esitteli ”länsimaiden ulkopuolisia kulttuureita”. Tuntui, että antropologia oli muodissa.
Lévi-Strauss ei kuitenkaan edes opiskellut antropologiaa, vaan pikemminkin klassisia tieteitä kuten lakia ja filosofiaa, joiden pohjalta hän pyrki kehittämään ”villiä ajattelua” määritteleviä kielioppeja viettäessään aikaansä ”ikävissä tropiikeissa”. Myöhemmin esille tulleiden teosten nimetkin jo kertovat, kuinka kaukana Brasilian Mato Grosson alueen guaygurut ovat Pariisin hienoston 16. kaupunginosasta, jossa hän varttui.
Tässä mielessä tulee mieleen muutkin antropologian perustajat, kuten brittiläispuolalainen Bronislaw Malinowski, joka ensimmäisen maailmansodan aikana ajauduttuaan Polynesian saarille selvitti Kula-kaupan järjestelmällisyyttä ja pyrki täten ymmärryksen kautta nostamaan ”toisen” ja ”ei-eurooppalaisen” ajattelun myös osaksi ymmärrystä yhteisestä inhimillisyydestä.
Ehkä oudointa Ranskassa on tämä: vaikka ranskalainen yhteiskunta-ajattelu on näinkin pitkälle saanut vaikutteita muista kulttuureista, potee ranskalainen yhteiskunta kuitenkin vakavaa muukalaisvihaa ja kulttuurien välisen dialogin puutetta.
Sartre tai Foucault, jotka pyrkivät ajattelemaan ”toisin”, eivät olisi voineet pyrkiä katselemaan omaa kulttuuria ulkopuolisen silmistä, ellei etnografinen ”toinen” olisi tarjonnut heille tarkasteluasemaa oman kulttuuriperimänsä ulkopuolelta. Unescon perustaminen toisen maailmansodan jälkeen sekä ”kulttuurin” merkitys ranskalaisessa elämässä myös johtavat ajatuksesta, että me länsimaalaiset emme ehkä olekaan niin ylivertaisia kuin mitä luulemme olevamme.
Jos taas kysyisi sisäministeriöltä, mitä kulttuurien välinen dialogi tarkoittaa, viittaisivat he ilmeisesti huntujen käyttökieltoon ja varmastikin autojen sekä nyt myös Velib-kaupunkipyöriä vandalisoiviin lähiönuoriin. Sana ”vandaalihan” johdetaan germaanikansoista, jotka kukistivat Rooman valtakunnan vuonna 455. Mahdollisesti samaa kohtaloa peläten Pariisin 16. kaupunginosa rakennutti Unescon, jossa kulttuurien yhteistyötä edistämällä pyritään pitämän ”barbaarit” Pariisin periferian, kuten kehätietä kutsutaan, ulkopuolella.
Vaikka Claude Lévi-Strauss ei tietenkään voinut, eikä pyrkinytkään, rikkomaan ajatusta länsimaisen kulttuurin ylivertaisuudesta, voisi sanoa, että hän kuitenkin onnistui tuomaan ”linnakkeeseen” sisälle monia juuri tähän pyrkiviä elementtejä. Hän myös nosti antropologian yhteiskuntatieteenä samaan asemaan niin filosofian kuin historiankin tutkimuksen kanssa.
Tätä ajatusta ehkä muut ”kulttuurit” Euroopassa eivät ole vielä hyväksyneet. Kenties Senaatintorillakin voitaisiin ottaa tästä osasta Lévi-Straussia jopa opiksi.
