Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Siru Valleala
Japanilaiset ovat kilttejä ja kohteliaita – mutta eivät kaikille.
Japanilainen kohteliaisuus on aivan omaa luokkaansa, kuten monet tietävät. Koko kouluaikansa lapset saavat luvan opetella ottamaan muut huomioon, käyttäytymään kunkin tilanteen vaatimalla tavalla ja toimimaan oikein hienosyisessä yhteiskunnassa.
Tästä johtuen Japanissa saa nauttia uskomattomasta ystävällisyydestä. Tervetulotoivotukset ja kiitokset kaikuvat kaikkialla hymyjen kera, ravintoloissa jopa kuorossa. Vaikka tietää, että kyseessä ovat opitut ja usein ulkokultaiset tavat, saa kauniista ja huomioon ottavasta käytöksestä silti hyvän mielen pitkäksi aikaa.
Japanilaiset eivät myöskään tuijota – tai jos tuijottavat, niin edelleen kohteliaan vaivihkaisesti. Tokiossa usein unohtaa olevansa poikkeuksellisen erilainen muihin verrattuna, niin vähän ihmiset näyttävät kiinnostustaan. Sitä tuudittuu tunteeseen, että on itsekin samaa, anonyymia, paikasta toiseen matkustavaa joukkoa.
Todellisuudessa on kaikkea muuta. Oikeasti on ulkopuolinen, niin ulkopuolinen, että ihmiset eivät jaksa kiinnostua. Sisäpiiriin ei gaijin, ulkomaalainen, voi päästä koskaan.
Mutta hän ei ole yksin. Muitakin ulkopuolisia on. Runsain mitoin. Kiinalaiset ja korealaiset kuuluvat samalla lailla gaijineihin kuin suomalaisetkin. Suomalaisilla tosin on muumit, kun korealaisilla ja kiinalaisilla on vain vanhaa kaunaa ja rumemmat nenät.
Japanilaiset, joiden veressä virtaa ulkomaalaista verta, nähdään usein myös Toisina. Heitäkin, ”puolikkaita”, saatetaan pitää ulkomaalaisina, vaikka ulkonäkö olisi ”aidon ulkomaalaisen” silmissä täysin japanilainen.
Myös sataprosenttisten japanilaisten keskuudessa ihmisiä jaetaan ulko- ja sisäpiiriin. Kodittomat ovat eräs selkeä ulkopuolisten ryhmä. Yleensä he ovat keski-ikäisiä tai sitä vanhempia miehiä, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan kelkasta ja liittyneet osaksi omaa sosiaalista järjestelmäänsä.
Viranomaiset antavat kodittomien nukkua puistoissa ja asemilla – tosin tietyn paikan valloittaminen on yleensä sallittua vain öisin, sillä kaupunkikuvaa on viime aikoina yritetty siistiä.
Japanilaisten suhtautuminen kodittomiin kansalaisiinsa on nuivaa. Heitä ei huomata. Kerran keskustakadun laidalla, autotiellä, makasi kilpikonnamaisesti ylös pyristelevä vanha mies. Kaikki kulkivat ohitse.
Suomalaisen ystäväni kanssa heivasimme vanhuksen ylös, ja tämä kiitteli vuolaasti. Hän ei edes näyttänyt kodittomalta, mutta japanilainen tuttavani sanoi, että japanilaiset eivät auta ketään, joka edes pienellä todennäköisellä saattaisi olla likainen, inhottava koditon.
Vaikka Japanin kastijärjestelmistä on jo vuosisatakausia, sen jäänteitä on yhä jäljellä. Japanin kastittomat, burakulaiset, ovat yhä tänäkin päivänä epävirallisesti olemassa. He ovat Japanin suurin vähemmistöryhmä.
Vuonna 1871 burakulaiset saivat tasa-arvoisen aseman, mutta käytännössä täysi tasa-arvo ei ole toteutunut vieläkään. Alun perin kyseessä olivat ns. ”likaisten” ammattien edustajat: teurastajat, nahkurit ja haudankaivajat. Heidät eristettiin omalle asuinalueelleen eikä heillä katsottu olevan ihmisarvoa. Kuolleen materian parissa työskentelyä karsastettiin uskonnon puitteissa.
Vuoden 1871 vapautuksen jälkeen burakulaiset saivat muuttaa minne vain, mutta monet jäivät omille seuduilleen. Tämän ja tehokkaan japanilaisen perhe- ja osoiterekisterin vuoksi burakulaiset ovat saaneet kokea syrjintää, kun työnantajat ovat tarkastaneet työnhakijoiden taustoja tai vanhemmat lastensa mahdollisten aviokumppaneiden tietoja.
Kouluissa burakulaislapsia on kiusattu. Ja kaikki vain siksi, että lasten esi-isät joskus muinoin työskentelivät hautausmaalla!
Nykyisin perhetietorekistereihin pääsevät käsiksi ainoastaan määrätyt viranomaiset, sillä epävirallisen buraku-luettelon toimittaminen työnantajille 1980-luvulla aiheutti ison skandaalin.
Japanilaisen ystäväni sisar on kehitysvammainen. Ystäväni on kertonut, kuinka valtavasti vanhemmat, erityisesti perheen isä, piti huolta siitä, että muut tyttäret menestyivät hyvin koulussa ja pääsivät huippuluokan yliopistoihin. Hän oli suuresti huolissaan heidän kohtalostaan avioliittomarkkinoilla, vammaisen sisaren vuoksi.
Vammaiset ja mielenterveysongelmaiset ovat vaiettua väkeä. Japanilainen kulttuuri on täynnä tapauksia, joissa perhe on piilottanut vammaisen lapsen kotiin niin, ettei kukaan ulkopuolinen ole tiennyt tästä mitään. Häpeän tunne on liian voimakas. Vaikka yhteiskunta ottaa herkästi huomioon muut, liian erilaiset ovat niin erilaisia, ettei heihin osata suhtautua.
Vammaiset tarkoittavat yhtenäisestä massasta esiin pistäviä poikkeuksia, jotka haittaavat harmoniaa. He ovat rauhan rikkojia. Vielä 1990-luvulla Tokiossa oli hyvin vaikea liikkua pyörätuolilla. Tilanne on uudisrakentamisen myötä hitaasti paranemassa. Arvojen kanssa ei ole vieläkään aivan samoin.
Kaikki kulminoituu lopulta perinteisten perhearvojen, kuten avioliiton solmimisen tärkeyteen. Mikä tahansa tavallisuudesta poikkeava seikka heikentää yksilön arvoa naimamarkkinoilla. Ja se on vanhemman sukupolven, joka yhteiskuntaa yhä pyörittää, pahin pelko.
Mitäs luulisitte homojen aseman siis olevan? Aivan, sitä ei ole. Sillä eiväthän homot voi mitenkään mennä naimisiin!
