Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Veli Itäläinen
Joskus venäläinen oikeus on reilu.
Taannoin suomalainen ystäväni kysyi, kuinka on mahdollista, että Anna Politkovskajan murhaoikeudenkäynti päättyi vapauttavaan tuomioon. Samalla lailla epäuskoinen on ollut myös Suomen median reaktio. Toki murhan esitutkinnassa olikin vakavia puutteita, esimerkiksi operatiivisia tietoja vuodettiin jatkuvasti julkisuuteen – tässä ei kuitenkaan välttämättä ollut kyse salaliitosta, vaan yksittäisten virkamiesten pyrkimyksestä hyötyä taloudellisesti tabloidilehdistön skandaalinälästä. Kuitenkin reaktiot Suomessa kertovat minusta myös siitä, että suomalaiset joutuvat itse aika harvoin virkavallan kanssa tekemisiin, ja siksi poliisin mahdollisuuksista voi olla liioiteltuja odotuksia.
Oikeutta ei käyty murhan tilaajia vastaan (joita ei tunneta), eikä myöskään epäiltyä toimeenpanijaa vastaan (epäilty murhaaja Rustam Makhmudov on ilmeisesti paennut ulkomaille). Syytetyn penkillä istuivat Makhmudovin veljet Džabrail ja Ibragim sekä entinen poliisi Sergei Hadžiburatov, joita epäiltiin avunannosta. Politkovskajan omaisten tavoin olen vakuuttunut, että kaikki syytetyt auttoivat murhaajaa – mutta kuten omaisetkin, olen samaa mieltä siitä, että todisteet olivat hatarat. Näillä todisteilla valamiehistö teki oikean päätöksen. .
Merkittävä osa todistelusta nojasi esimerkiksi kännyköiden paikannustietoihin. Tällaiset todisteet eivät välttämättä riittäisi yksinään edes Suomessa, vaikka Suomessa syyttäjän todistustaakka onkin kevyempi kuin Venäjällä. Suomessahan esimerkiksi poliisi silminnäkijänä on aina luotettavampi kuin kymmenen todistajaa syytetyn puolella, Venäjällä näin ei ole. Venäläiset tuttuni ovat usein olleet shokissa, kun ovat kuulleet, millaisella todistusaineistolla Suomessa tuomioita jaetaan.
Ensi näkemältä Venäjän järjestelmä vaikuttaa oikeudenmukaisemmalta, toisaalta se myös johtaa korruptioon (poliisit ottavat mielellään rahaa epäillyiltä, jos tutkinta todennäköisesti kaatuu joka tapauksessa) ja kidutukseen (tunnustus on ainoa todistusaineisto, joka riittää takuuvarmasti). Lopulta Venäjän paremmasta syytetyn oikeusturvasta on etua vain niille, jotka pystyvät kestämään pari päivää pieksemistä, tukehduttamista ja asennossa seisottamista tunnustamatta – tällöin heidät todetaan syyttömiksi tapauksista, joissa Suomessa tuomio olisi takuuvarma.
Tietysti mieluiten ottaisin järjestelmän, jossa yhdistyisivät sekä venäläinen syyttäjän kova todistustaakka että suomalainen oikeuden riippumattomuus ja kidutuksen harvinaisuus, mutta mitään ei saa ilmaiseksi. Minulla ei ole epäilystäkään siitä, että tällaisessa järjestelmässä pahantekijät pääsisivät useammin vapaaksi.
Suomessa rikolliset jäävät yleensä kiinni siksi, että rikoksia tehdään kännissä, ja siksi että Suomi on pieni maa, rikollisia on vähän ja suurin osa heistä on poliisille ennestään tuttuja. Venäjällä rikollisia on miljoonia ja ammattirikollisia satojatuhansia, mutta suuri osa esitutkintapöytäkirjoista etenkin pienemmissä tapauksissa kirjoitetaan kynällä paperille, eivätkä ne koskaan päädy mihinkään tietokoneelle. Rikollisuuden ehkäisemisen strategia perustuu lähinnä ennaltaehkäisyyn – esimerkiksi Moskovassa on 150 000 poliisia, jotta heitä riittäisi esimerkiksi joka metroasemalle passiin. Tällaiselle legioonalle ei kuitenkaan tietenkään ole varaa maksaa kunnon palkkoja, joten he kustantavat elantoaan lahjuksilla esim. laittomilta siirtolaisilta ja kevyiden huumeiden käyttäjiltä. Lahjuksilla on tietysti yhteiskuntaa kokonaisuutena mädättävä vaikutus.
Suomalaiset usein unohtavat, että korruptio ilmaantuu aina ennen kaikkea sinne, missä järjettömän kovat rikosseuraamukset asettavien lakien takia pieni lahjus vankilan korvikkeena on sekä kiinniotetun, poliisin että koko yhteiskunnan etu. On väärin kuvitella, että kaikki Venäjällä lahjuksia ottavat poliisit olisivat täysin mätiä – usein he itse ymmärtävät, minkälainen katastrofi olisi kaikkien lakien kirjaimellinen soveltaminen, jos se ylipäätänsä olisi mahdollista.
Suunnitelmallisten rikosten selvittäminen on vaikeaa, siihen tarvitsee ammattitaidon lisäksi usein myös onnea, tai rikollisten typeryyttä. Esimerkiksi tuttavani ystävän kolme vuotta sitten murhanneista natseista osa jäi kiinni lähinnä siksi, että yksi heistä oli käyttänyt omissa nimissään ollutta matkakorttia läheisellä metroasemalla. Väillä tuntuu siltä, että ennen kännyköitä ja matkakortteja murhaajia on jäänyt kiinni vain rysän päältä.
Politkovskajan murhaajilla saattoi hyvinkin olla suojelijoita virkakoneiston sisällä. Kuitenkin uskon, että moni tutkija halusi tosissaan selvittää mitä tapahtui. Venäjän turvallisuuspalvelut eivät ole mikään monoliitti, ja usein niiden sisältä tulee myös järjestelmän kriitikkoja: esimerkiksi Lontoossa murhattu Litvinenko ja FSB:n yhteyksiä vuoden 1999 terrori-iskuihin tutkinut Mihail Trepaškin.
Erityisen vaikeaa on selvittää palkkamurhien tilaajia. Esimerkiksi vaikka Pietarissa vuonna 1998 murhatun oppositiopoliitikon Galina Starovojtorovan murhasta saatiin tuomittua sekä tekijät että heidän avustajansa, tilaajat ovat edelleen vapaalla jalalla. Palkkamurhien toteuttajat ovat yleensä kokeneita ammattirikollisia, ja heille 20 vuotta vankilassa on usein pienempi paha kuin 10 vuotta vankilassa vasikkana. Ja Politkovskajan murhan ilmeisesti toteuttaneille tšetšeeneille tilaajista kieliminen voisi johtaa koko suvun turmioon.
On hyvin mahdollista, että vaikka Rustam Makhmudov löydettäisiin ja tuomittaisiin, murhan tilaajat jäisivät kuitenkin pimentoon.
(PS: jatkan kansallisbolshevikeista sitten ensi kuussa, jos mitään ajankohtaisempaa ei ilmaannu.)
