Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Jenni Jarventaus
…on mahdollista jopa Yhdysvalloissa.
Opiskeluaikoinani, tiedostavien yhteiskuntatieteilijöiden parissa, oli suosittua sanoa ettei omista televisiota. Silloin 2000-luvun taitteessa tämä toteamus sai lausujansa vaikuttamaan mediakriittiseltä ja aktiiviselta ihmiseltä, jolla oli niin paljon tärkeää tekemistä iltaisin, ettei hänellä ollut aikaa katsoa rahvasta massaviihdettä. Televisiottomuus oli jonkinlainen älykön merkki, jota kannettiin ylpeänä.
Asuessani nyt neljättä vuotta Yhdysvalloissa olen huomannut miten televisiot ovat hiljalleen katoamassa tuttavapiirini olohuoneista. Minun ja siippani TV murjottaa komeron perällä, mistä sitä ei ole kaivettu käyttöön kohta kolmeen vuoteen. Suurin osa kavereistamme ottaa televisiovastaanottimen esiin vain amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl –bileitä varten. Moni puolestaan jätti ostamatta digiboksin kun maassa siirryttiin kesäkuussa digilähetyksiin, lahjoitti vanhan televisionsa kierrätykseen ja on elänyt ilman töllöä siitä asti.
Osittain kyse on siitä, että kaltaisemme kaupunkilaiset kolmekymppiset karsastavat amerikkalaisen keskitien televisiotarjonnan aivottomuutta ja vielä karmeampaa kaupallisuutta, jonka ansiosta joka toinen sekunti tuntuu kuluvan mainoksia katsottaessa. Tärkeämpi tekijä on kuitenkin itse katsomisen väline. Lähipiirimme kyllä katsoo televisio-ohjelmia, mutta ei televisiovastaanottimista vaan tietokoneiltaan.
Kun haluan nostaa aivot hyllylle pitkän päivän jälkeen, aukaisen läppärin ja surffaan Hulu-sivustolle, josta katson ihanaa Jon Stewartia tai 30 Rock -sarjaa (vaikkakin päivän tai parin viiveellä). Kauniina kesäiltana roudaan läppärin takapihalle ja katselen siellä terapiakseni The Office -sarjaa. Tästä ilosta joudun altistamaan aivoni vain muutamalle lyhyelle mainokselle.
Nykyajan teineille tämä taitaa olla itsestään selvää, mutta kaltaiseni kalkkis jaksaa edelleen ihastella internetin mukanaan tuomia muutoksia. Lapsuudessani kaikki naapuruston kakarat häipyivät pihoilta koteihin, kun olohuoneista kantautui Ritari Ässän tai Dallasin syntsikkatunnari. Suositut TV-ohjelmat olivat jaettuja kokemuksia, joista koko kansa puhui koulun pihoilla ja työpaikoilla. Muistatte varmaan Kauniit ja Rohkeat -hysterian?
Vaikka tällaista keinotekoista yhteisöllisyyden tunnetta onkin helppo ikävöidä, totuus on, että netti on tehnyt TV-ohjelmien katselemisesta sata kertaa nautittavampaa. Nykyään voi katsoa vain sen mikä kiinnostaa silloin kun huvittaa, ja välttää loputtoman typerät erektiolääke- ja kaljamainokset (jotka jostain syystä tuntuvat täällä Amerikassa elävän symbioosissa).
Jos meillä olisi televisio, maksaisimme kanavista varsin hinnakasta kaapelimaksua. Nyt selviämme verrattain edullisella internet-yhteydellä. Internet mahdollistaa myös ajan tasalla pysymisen koti-Suomen meiningistä: monet ulkosuomalaiset vannovat nykyään TV-Kaistan nimeen.
TV-yhtiöitä huolestuttaa netin aiheuttama katsojakuntien sirpaloituminen, joka heikentää mainostuloja. Veikkaan yhtiöiden lopulta kuitenkin löytävän tehokkaita tapoja rahastaa netin kautta välitettävillä ohjelmilla. Firmoilla on aikaa innovoida, sillä vaikka X- ja Y –sukupolven edustajat katsovat ohjelmia yhä enemmän netin välityksellä, vanhemmat sukupolvet ja laajakaistayhteyksien ulottumattomissa elävät ovat edelleen riippuvaisia televisiovastaanottimistaan.
Ikävöin televisiota vain kun jotain odottamatonta ja äkillistä tapahtuu. Amerikkalaisessa uutismaailmassa televisio on edelleen kuningas, koska se lähes saman tien tarjoaa elävää kuvaa lähestyvästä hurrikaanista, juna-onnettomuudesta, tai Hudson-joessa kelluvasta lentokoneesta. Tapahtumien analyysin ja merkityksen löytää laatulehdistä kuten New York Timesista tai Washington Postista, mutta edes niiden verkkosivut eivät pysty kilpailemaan television kanssa kun kyseessä on ”breaking news”. Jos esimerkiksi syyskuun 11. päivän mittaiset terrori-iskut joskus toistuvat, hakeutunen minäkin kiireen vilkkaa perinteisen telkkariruudun ääreen.
Mieheni, joka heikkoina hetkinään pitää itseään jonkin asteen intellektuellina, tykkää muutaman drinkin jälkeen mainita uusille tuttavuuksille, että emme katso televisiota. (Hän olisi tuntenut olonsa kotoisaksi opiskeluporukassani.) Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vaikka kodissamme ei ole televisiota, siellä kuitenkin silloin tällöin katsotaan TV-ohjelmia.
En usko, että televisiovastaanottimen puuttuminen tekee meistä yhtään älykkäämpiä – ikävä kyllä – mutta vapaa-aikaamme se tuntuu lisäävän kummasti. Kun kodin taustalla ei jatkuvasti pauhaa telkkarin älämölö, tulee keksittyä kaikenlaisia rientoja, kuten tomaattien istuttamista, ompelukoneen käytön uudelleen opettelua, päivälliskutsuja ja Scrabble-iltoja. Tapaan Washingtonissa kavereita monta kertaa useammin kuin asuessani Helsingissä, missä arki-illat kuluivat yleensä television taikalaatikkoa tuijottaessa. Elämässä ilman televisiota tuntuu olevan enemmän tunteja.
Anoppini veikkaa, että perheen perustettuamme meidän pitää korvata pieni läppärimme periamerikkalaisella taulutelkkarilla, jonka eteen mahtuvat sekä me että jälkikasvumme. Hän saattaa olla oikeassa, mistäpä sitä vielä tietää. Toistaiseksi olemme täysin tyytyväisiä änkeytyessämme sohvalle minikokoisen viihdekeskuksemme eteen katsomaan TV-ohjelmia tai elokuvia. Elokuvat muuten tilaamme loistavan Netflix-palvelun kautta – internetistä nekin.
