Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Herään. Kävelen tauluttomaan valkeaseinäiseen keittiööni. Vanhoista lakanoista tehdyt verhot peittävät ikkunat. Laitan radion päälle, joka-aamuinen kohina alkaa. Olisipa jännittävää jos radio voisi kohista eri nopeuksilla tai siinä kohinassa voisi olla erilaisia tunnelmia.
Istun kahvipöytään. Istun. Istun vaan. Olisipa kiva tietää mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Tai vaikka katsella jotain samalla kun tässä istun keittiön pöydän ääressä. No jaa.
Lähden töihin. Olen kaupan kassa. Se on vaikeaa hommaa. Kaikki ruoka on samanlaisissa pakkauksissa. Sellaisissa kuin vessapaperirulla on. Miksei sillekään ole nimeä? Sille muodolle. Jonkun pitäisi nimetä asioita, että voisi kertoa niistä sitten muille ihmisille. Harmi, että ei ole mitään ihmisiä, joiden työ olisi kertoa tarinoita, nimetä asioita ja tuoda ne näkyväksi.
Mitäpä sitä toisaalta sitten tuotaisiin näkyväksi. Alan tulla siihen tulokseen, ettei maailmassa ole mitään mielenkiintoista, mistä kertoa. Jos olisi, niin eikö sitten entisiltäkin ajoilta olisi sellaista tietoa olemassa. Jotain tapaa millä voi siirtää informaatiota sukupolvelta toiselle.
Idioottimainen ajatus. Missä sitäkin informaatiota sitten kerrottaisiin. Ei töissä ehdi. Ei näin vanhaan päähän edes mene mikään ja lapsethan… Niin mitähän lapset tekee kaikki päivät? Ei kaupassa ole töissä lapsia. Turhia kai nekin.
Saavun kotiin. Käyn läpi taas saman pohdinnan: mitä sitä sitten tekisi? Hyllyt ammottavat tyhjyyttään, taidanpa pyyhkiä niistä pölyt taas. Miksi minulle edes on hyllyjä. Vien ne ulos.
Syön purkkimössöä. Miksi kaikki syövät vain mössöä, miksei ole keksitty toista ruokaa? Vaikka nesteellisempää mössöä… Tai nesteettömämpää.
Mitä minäkin ajattelen? Märkää mössöä? Olisipa mukava päästä välillä pois tämän oman pään sisältä ja keskittyä johonkin muuhun. Tietää muista ihmisistä asioita, jotka eivät kuulu työpaikan kahvitaukokeskusteluun. Mitäköhän jotkut muut ihmiset ajattelevat kuoleman jälkeisestä elämästä. Tai miltä tuntuisi jos oma rakastettu vajoaisi hyisen meren syvyyksiin, kun minä jään henkiin kelluessani puun osalla.
Ajatelkaa, että olisi joku sellainen kilpailu, jossa aikuiset ihmiset juoksevat vaikka pallon kanssa ja se pallo pitää saada johonkin tiettyyn paikkaan. Ja sitä voisi sitten katsoa ja kannustaa jompaa kumpaa. Tai voisi itse vaikka olla siellä. Muiden ihmisten kanssa. Mutta kai se olisi tyhmää.
Ei toisaalta niin tyhmää kuin se jolotus, jota töissä kuulee. Miksei kaikki voisi pitää samanlaista ääntä, jotta ymmärrettäisiin toisiamme. Siis että kun sanon GÖH tarkoitan mössöruokaa. Ja kun sanon RAGHI tarkoitan työtä. Voisi helpottaa sellaista toisen ihmisen kanssa olemista.
On aika mennä nukkumaan. Mitähän se aika on? No jaa. Kävin tänään töissä. Se oli siinä se päivä. Huomenna uudestaan. Kuuluvatko masennuslääkkeet kulttuuriin? Jos eivät, otan pari.
