Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Katriina Rosavaara
Akseli Gallen-Kallelan Aino-teos ei ole ainoa kansallisen kuvaston keskeinen maalaus, jossa kuvataan murjottuja tyttöjä ja naisia.
Kun puhutaan suomalaisesta kulttuurista ja sen perinteistä, viitataan Kalevalaan. Kalevalan aiheisto on keskeinen osa taiteemme kultakaudeksi kutsutun ajanjakson kuvastoa, tarkoitus kun oli taiteen lisäksi rakentaa valtiota.
Nykykatsojalle Aino-triptyykki on vähintäänkin outoa katsottavaa. Vanha mies jahtaa nuorta tyttöä ja ajaa tämän hukuttautumaan. Väkivallan estetisointi, luontokuvauksen ja Ainon vaatteettomuuden kautta, tekee teoksesta hyvin vaikean katsottavan.
Akseli Gallen-Kallela maalasi Aino-triptyykin, jonka toinen, tunnetumpi senaatin tilaama versio valmistui vuonna 1891. Ateneumin kokoelmassa esillä oleva teos kuvittaa Ainon traagisen tarinan. Omana aikanaan teoksesta osattiin todennäköisesti lukea symbolitaso, jonka viesti ei yllä tähän päivään.
Millaisia ajatuksia kuva mahtaa herättää tämän päivän koululaisissa? Heille Aino esitetään kansallisella ylpeydellä vaalitun ja omalla päivällä juhlitun kansalliseepoksemme Kalevalan tärkeimpänä kuvana. Mutta maalauksessa nuoren tytön epätoivoinen tilanne johtaa epätoivoiseen ratkaisuun. En usko että ensimmäisen kerran maalausta katsovat nuoret näkevät siinä valtion syntymisen aamuruskoa, vaan monille nuorille jo ikävän tutuksi tulleen hahmon. Ahdistelijan, ehdottelijan ja käsiksi kävijän, joita nuorille suunnattujen kyselyjen mukaan on omassa arjessaan kohdannut hälyttävän moni.
Eikä Aino ole ainoa, kansallisen kuvaston keskeisissä maalauksissa on muitakin murjottuja tyttöjä ja naisia. Esimerkiksi Hugo Simbergin vuonna 1903 maalaama Haavoittunut enkeli vuotaa verta, eikä pysty kävelemään. Eero Järnefeltin Raatajat rahanalaiset -maalauksessa (1893) nälkiintynyt pikkutyttö seisoo virsuissaan palavalla maalla. Näiden maalausten ilmiselvin aihe, se joka maalausten historiaa tuntemattomalle katsojalle ensimmäiseksi aukeaa, on näiden tyttöjen hätä. Kuitenkaan en muista, että siihen olisi esimerkiksi koulussa kiinnitetty mitään huomiota, vaan keskityttiin pohtimaan kuvaa ainoastaan symbolitasolla.
Symbolitasolla, tästä ajasta luettuna, mietin, onko jotain yhteyttä näillä suomalaisuuden kulttuurin ikonisoiduilla kantakuvilla ja naisiin kohdistuvalla väkivallalla Suomessa? Olemmeko oppineet olemaan kiinnittämättä huomiota siihen mitä todellisuudessa ympärillämme näemme? Sukupuolittuneen väkivallan vakavuudesta kertoo sekin, että Amnesty Internationalin Suomen osaston ainoa kotimaan kampanja Joku raja! on suunnattu naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan. Olisiko aika alkaa katsoa kuvia toisin silmin, sijoittaa vanhat maalaukset paikoilleen taidehistoriaan, luoda uusia kuvia ja käyttää niitä, kun juhlitaan suomalaista kulttuuria? Eikä niiden tarvitsisi varmaan enää olla edes Kalevalasta.
