Teksti Laura Rantanen

Kirjoitin isälleni isänpäivänä kirjeen, jota hän ei tule koskaan saamaan.

Jollain tasolla jumaloin sinua yhä kuten lapsena.

Muistan kaiken hyvän.

Kuinka rakensit minulle pienistä kivistä ja ruohosta peikon rappukäytävämme eteen, kun olin kaksivuotias. Kiljuin innosta. Oli niin ihmeellistä, että ihan tavalliselle kaupunkikerrostalon pihalle voi luoda kivipeikon. Ensimmäinen ihme.

Et koskaan vastannut kysymyksiini ”en tiedä.” Opettajana ja himolukijana yleissivistyksesi oli laaja ja vastattuasi ensin oman tietämyksesi perusteella katosit hetkeksi huoneesta hakemaan lisää tietoa kirjoistasi. Sitten jatkoit vielä luentoa. Se kannusti kysymään ja opetti odottamaan perusteellisia vastauksia.

Opetit minut ja veljeni rakastamaan kirjoja ja kirjastolaitosta. Opin lukemaan muutaman vuoden ikäisenä, suoraan Aku Ankasta. Tätä en muista, mutta luulen, että opettelimme yhdessä aakkosia. Maailmani on aina rakentunut sanojen varaan.

Kannustit ajattelemaan itse, omilla aivoilla.

Muistutit yhä uudestaan siitä, että opettajatkin ovat ihmisiä. Samoin kaikki muutkin auktoriteetit. Oppikirjatkaan eivät olleet absoluuttinen totuus maailmasta, niitä tuli lukea tekijöidensä tuotoksena. Kuvia ei tulisi kumarrella. ”Jokainen ihminen syö ja käy paskalla.”

Veit meidät luontoon. Metsäretkille, keräämään sieniä. Opetit mikä ero on puupellolla ja ikimetsällä. Kielsit koskaan, ikinä heittämästä roskaa maahan. Muiden roskia oli velvollisuus kerätä ja viedä roskikseen.

Lainasit koulusta mikroskoopin, videokameran, kipsimuotit ja kipsiä, joita käytimme työpäiviesi jälkeen kotona. Rakastuin elävään kuvaan.

Piirsit meille ja kanssamme. Sanoit rakastavasi enemmän, kuin mitään muuta maailmassa. Niin minäkin rakastin sinua.

Tietenkin muistan myös kaiken muun, sen, mitä ei ole huvittanut muistella.

Muistan jatkuvan pelon ja tiedon siitä, että hyvää hetkeä seuraa aina huono. Muistan harhasi ja kuolemanpelon, kun juoksit vasara kädessä perässäni ympäri asuntoa ja sanoit tappavasi ensin minut ja veljen, sitten itsesi. Olin 5-vuotias.

Olin saman ikäinen, kun pakkasit minut ja 3-vuotiaan veljen auton takapenkille ja lähdit ajamaan lujaa ja päämäärättömästi. Silloin unohdit turvavyöt, kerroit aikovasi ajaa kallioleikkaukseen. Silmäsi olivat tyhjät.

Osasin huijata veljeäni niin, ettei hän ymmärtänyt, mitä kotona tapahtui. Kerroin vaatekomeromme katon olevan salainen portti taivaaseen. Jos olisi oikein kärsivällinen ja odottaisi piilossa vaatteiden seassa ihan hiljaa tarpeeksi pitkään, niin katto aukeaisi. Tärkeintä oli uskoa. Jos usko alkoi herpaantua, katon aukeaminen lykkääntyisi.

Taivaassa voisi kävellä pilvien päällä ja syödä karkkia niin paljon kuin jaksoi. Olisi karkkipuita ja pilvetkin hattaraa. Veli oli perso makealle. Kikka toimi. Aina joskus juoppohulluuskohtauksesi venyivät ja pienen veljen keskittyminen alkoi loppua kesken. Hän halusi ulos komerosta. Se oli sama kuin kuolema.

Näitä hetkiä varten säästin aina saamani karamellit. Veli hotki omansa välittömästi ja luottavaisena. Hän uskoi, että elämä antaisi lisää karkkia. Minä tarvitsin karkkivarastoa, sillä tiukan paikan tullen kätkin niitä ympäri vaatekomeroa, vaatteiden sekaan.

Ne riittivät vakuuttamaan veljen siitä, että karkkitaivas odotti komeron katon takana. Mistä muualta karamellit olisivat voineet komeroon tulla? Veli pysyi puuhakkaana imeskellessään karkkeja vaatteiden seassa.

Rukoilin monta kertaa päivässä itkien, että lopettaisit juomisen. Jumala pysyi hiljaa. Kun veli piirsi neuvolassa perhekuvan, sinulla oli kaksi päätä. Toinen oli ihonvärinen ja toinen harmaa.

Vatsani vääntyi nurinpäin aina kun kuulin, että äiti menisi yöksi töihin. Se tarkoitti sinua kertomassa sänkyni vierellä itsemurhasuunnitelmistasi. Tai pahempaa. Sitä, kun lähdit illalla ulos, enkä tiennyt tulisitko takaisin.

Tapahtui kaikenlaista, ja sen kaiken muistan.

Ne yöt yläasteikäisenä, kun juoksin keskellä yötä yöpaita päällä rappukäytävässä soittamaan naapurin ovikelloa, jotta saisin nukkua edes muutaman tunnin rauhassa. Niiden vuosien ihanimmat kaksi viikkoa, jotka vietin sairaalassa vatsahaavan takia ja sain olla rauhassa.

Aloit tuoda kotiin uusia ystäviäsi, joiden kanssa viiltelit puukolla rystysiäsi ja paskoit housuusi. Ystävät kömpivät usein kerrossängyn yläsänkyyn, jossa minun oli tarkoitus nukkua. Makasin yöt hereillä, itkin hiljaa, ja puristin kädessäni hevosenkenkää, jolle oli toisinaan käyttöä, kuten myös vuoteeni reunassa roikkuvalle raipalle.

Joka aamu kysyin ensimmäisenä kaveriltani bussipysäkillä, ovatko silmäni turvoksissa. Olivat ne. Itkemisestä ja valvomisesta.

Kesällä 1995 olin lopettanut yläasteen ja tapahtui se, mitä olin pelännyt koko elämäni. Eteisen ovessa oli lappu, jossa kiellettiin pelästymästä. Löysin makuuhuoneesta isän kuoren.

Olit laittanut minut lukemaan päiväkirjaasi, jonka keskeinen sisältö oli itsemurhan suunnittelu. Asian ei olisi pitänyt olla yllätys, mutta tuntui siltä, että elämäni loppui sillä hetkellä kun kuolit.

En ollut ikinä edes kasvanut omaksi itsekseni, vaan ympärillesi kuin kääpä puuhun.

Muistan kivipeikon, muistan huumorintajusi, muistan pienet hassut viestit, joita sinulla oli tapana kirjoittaa, muistan rakkautesi. Kun olit läsnä, olit maailman paras isä. Teit kaikkesi.

Minua harmittaa yhä, että suomalainen päihde- ja mielenterveyshoito eivät ole olleet ihan sitä, mitä ne olisivat voineet olla. Sinulla kävi todella huono mäihä. Et saanut sopivaa tukea, etkä apua. Asiat olisivat voineet mennä myös toisin.

Isä, uskotko, että tein kaikkeni. 5-vuotias lapsi ei vain ole riittävä sielunhoitaja aikuiselle miehelle. Edes 7-vuotias ei ole.

Isä minä rakastan sinua maailman eniten ja minun on sinua kova ikävä.

Olen etsinyt sinua kahdeksantoista vuotta, saman ajan, mitä lapselta kestää kasvaa täysi-ikäiseksi. Näyttää siltä, että et ole tulossa takaisin.

Taisit kadottaa itsesi itseltäsikin, jo vuosia ennen kuin kuolit.

Muistan pienet käteni kaulallasi, muistan kivipeikon, muistan lappuset, muistan sieniretket, muistan kun teit minulle hiihtoladun pellolle, muistan rakkauden.

Muistan rakkauden. Tunnen sen yhä.