Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Erick Cabrera
Suomi, kuten Nicaraguakin, on pieni maa, jonka sijainnista muulla maailmalla ei aina ole hajuakaan. Kaikki tietävät missä on Ruotsi, mutta Suomi?
Nicaragua on pieni maa, jolla on suuri historia. Ja sen suuri historia on täynnä pieniä ihmisiä, joista tuli suuria sankareita, koska he vuotivat kuiviin tällä Pohjois- ja Etelä-Amerikkaa yhdistävällä maakaistaleella. Itsenäistymisensä jälkeen Nicaraguassa on ollut kymmenen aseellista konfliktia maan sisällä. Yhdysvallat on tehnyt maahan invaasion neljä kertaa. Naapurimaiden kanssa on ollut niin monta kahnausta, että olen jo pudonnut laskuista, vaikka historia on yksi suurimmista intohimoistani.
Kaiken tämän jälkeen voitte kai jo arvata, että a) Nicaraguassa kytee edelleen sitkeä jenkkiviha, jota voi käyttää tarvittaessa jokerina poliittisissa vääntötilanteissa (”Ahaa! Vai ettei vasemmistopolitiikka miellytä? Haluatko sinä koira myydä isänmaasi niille haiseville jenkeille?”). Ja b) me emme vielä tänäkään päivänä ole mitään parhaita mahdollisia naapureita.
Nicaragualla on kaksi rajanaapuria: pohjoisessa on Honduras ja etelässä Costa Rica. Ja varsinkin eteläisistä rajanaapureista meillä nicaragualaisilla on kovasti mielipiteitä.
Muutamia mainitakseni: costaricalaiset eli “ticot” ovat järjestään homoja. Ne ovat niin läpeensä ja parantumattomasti homoja, että ne juovat oluensakin jäiden kera. Samasta syystä armeijakin on pitänyt lakkauttaa vuonna 1949. Suvunjatkamisesta tuossa ikirauhan, sademetsien ja valkoisten hiekkarantojen maassa vastaa vähäväkinen joukko heteroseksuaaleja raukkiksia, joiden vaimot hyppäävät baarissa iskemässä miehiä sillä välin, kun miehet hoitavat kotona lapsia. Ticot ovat patalaiskoja velttoilijoita, jotka eivät selviydy miesten töistä, vaan meidän nicaragualaisten on tehtävä ne heidän puolestaan.
Ticojen määritelmä nicoista ei sekään pahemmin hengi veljeyttä ja solidaarisuutta. Me nicaragualaiset olemme villi-ihmisiä ja luolamiehiä, tulipunaisia kommunisteja, vaimonhakkaajia, pahimman luokan sovinisteja ja lukutaidottomia, riidanhaluisia öykkäreitä. Myös eläinvertaukset ovat suosittuja. Olemme kapisia koiria, papuja ja riisiä mättäviä haisevia sikoja, jotka eivät koskaan käy pesulla.
Naapurusten mielipiteet ovat kehittyneet vuosisatojen saatossa. Yksi tehokkaimmin välejämme hiertävä kiistakapula on rajajoki San Juan, jonka omistuksesta emme ole koskaan oikein päässeet yhteisymmärrykseen. Joka kerta, kun uutisissa kerrotaan, että Costa Rica haluaa tehdä jotakin sillä siunatulla joella, kaikki muuttuu mustaksi. Hetkeksi haudatut antipatiat ticojen ja nicojen välillä kuumenevat hetkessä, ja vaivoin säilötyt mielipiteet naapurista putkahtavat taas ulos kaapista.
Ennakkoluulot ovat saaneet vetoapua myös sodista – erityisesti Nicaraguan parista viimeisestä sisällissodasta, kun tuhannet nicaragualaiset loikkasivat sankoin joukoin rajan yli sotaa pakoon. Nicaraguaa riivaava köyhyys pitää muuttovirran tasaisena. Joka vuosi satojen ja tuhansien nicaragualaisten on lähdettävä Costa Ricaan etsimään ihmisarvoista elämää, työpaikkaa ja ennen kaikkea keinoja auttaa perheitään taloudellisesti. Naapurissa talous on hyvissä kantimissa, ja halvalle työvoimalle on tilausta. Nicaragualaisia tarvitaan kahvi-, banaani- ja ananaspelloille, rakennuksille, kotiapulaisiksi, vartiointitehtäviin ja ties mihin hanttihommiin. Meitä on Costa Ricassa jo 300 000.
Ainoa vain, että asenteiden puolesta homma alkoi mennä pieleen jo sota-aikoina. Niihin aikoihin leveämmän leivän perään lähteneiden maanmiesteni joukossa oli myös sadoittain kouluja käymättömiä sisällissodan veteraaneja, joille loikkaus karusta sissielämästä siviiliin oli liian äkillinen ja nopea. Sodan käyneillä miehillä oli kannettavanaan kova ja räjähdysaltis henkinen painolasti, ja kaikki eivät pärjänneet sen kanssa.
Eipä aikaakaan, kun he tuottivat jo murheita virkavallalle. Rajojen yli loikittiin miten sattuu, oli väkivaltaisia kahnauksia ja rikoksia. Costa Ricassa oltiin aiheestakin vihaisia. Mutta ennen kaikkea naapurusten välistä kyräilyä piti varmasti yllä palvelija ja herra -asetelma. Kun olosuhteet olivat tällaiset, ticojen ja nicojen oli tuskin edes mahdollista kohdata toisiaan tasavertaisesti ihminen ihmisenä.
Mitä mieltä itse olen ticoista ja nicoista? No, minun on vähän hankalaa ottaa kantaa. Äitini vanhemmat ovat nicaragualaisia, mutta hän syntyi Costa Ricassa. Myöhemmin hänen perheensä muutti takaisin Nicaraguaan, mutta äiti on silti käytännössä sekä tico että nica. Vietin lapsuuteni Rio San Juanissa lähellä Costa Rican rajaa. Kuuntelimme rajan yli aaltoilevia ticojen radiolähetyksiä, joista tuli aina tosi hyvää musiikkia. Isän työt riisiviljelyksen esimiehenä loppuivat vallankumoukseen, ja hän joutui usein lähtemään kuukausiksi etelänaapuriin hanttihommiin. Myös yksi siskoni ja kolme veljeäni lähtivät vuosia sitten Costa Ricaan työnhakuun, ja sille tielleen he myös jäivät. Sisarusteni lapset puhuvat jo ihan kuin costaricalaiset, ärrää pehmeästi rullaten.
Joitakin vuosia sitten minäkin halusin kokeilla onneani ja kokea samalla itse, onko tulikivenkatkuiselle naapurivihalle jotakin todellisia edellytyksiä. Lähdin Costa Ricaan töihin yhteen rakennusfirmaan. Olin siellä kahdeksan kuukautta. Ne kyllä teettivät minulla töitä kuin hevosella, mutta muita erityisiä havaintoja en tehnyt. Ainoastaan sen saman vanhan: ihmiset ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia joka paikassa.
Kaikkien kokemukset eivät ole samanlaisia. Ticojen ja nicojen välinen ksenofobia jää useimmiten suusoiton asteelle, mutta joskus se purkautuu myös väkivaltana. Järkyttävimmät tapaukset eivät unohdu koskaan. Kuten vuosi 2005 ja se nuori nicaragualainen, joka tunkeutui yksityisalueelle. Hänen kimppuunsa hyökkäsi kaksi aluetta vartioinutta rottweileria. Joku paikallaolijoista videoi koko tapauksen. Koirat raatelivat nuoren miehen hengiltä, ja kukaan ei näyttänyt tekevän juuri elettäkään hänen auttamisekseen. Suurin osa costaricalaisista oli varmasti järkyttyneitä, mutta pieni joukko häiriintyneitä öykkäreitä ilakoi tapauksen jälkeen netin keskustelupalstoilla, että nyt on viimeinkin keksitty keino nicojen laittoman maahanmuuton karsimiseksi – jauhetaan ne koiranruoaksi. Rottweilereille ehdotettiin urhoollisuusmitalia.
Luojan kiitos, riitely kiipeää tälle tasolle todella harvoin. Rinnakkaiselomme on ehkä viileää, mutta ainakin pääosin kohtuullisen mutkatonta. Kyse on alkeistason matematiikasta. Ticojen talous tarvitsee tukijalakseen vähään tyytyväisiä nicaragualaisia työmuurahaisia. Nicaragualaiset tarvitsevat ticojen rakennustyömaita, tiskivuoria ja banaanipeltoja, joilta kiskotun tilipussin voi lähettää kotona ikävöivälle perheelle. Elämme symbioosissa, josta irrottautuminen ei onnistu kummaltakaan. Yhdessäkin artikkelissa joku costaricalainen sanoi kerrankin nicaragualaisista jotakin kaunista: ”He ovat kultakaivos. Terve kansa, ja parhaassa työntekoiässä.”
Minä en jäänyt pönkittämään Costa Rican talouskasvua. Ajelehdin kauemmas, isomman rajan yli. Nicaragualaisena minun ei ole ollut vaikea samastua suomalaisiin ja historiaan, joka on muokannut heistä sellaisia kuin he ovat. Suomi, kuten Nicaraguakin, on pieni maa, jonka sijainnista muulla maailmalla ei aina ole hajuakaan. Kaikki tietävät missä on Ruotsi, mutta Suomi? Maantieteellisen sijaintini tarkentelu on minulle tuttua touhua, koska ihmiset sekoittavat keskenään myös Nicaraguan ja Nigerian. Kun esittelen itseni, olen ottanut tavaksi sanoa, että olen kotoisin Nicaraguasta, Keski-Amerikasta. Ja nykyisin asun Suomessa, Pohjois-Euroopassa.
Suomi, tuo pieni maa, on joutunut taistelemaan. Se on kärsinyt köyhyyden, sisällissodan ja harvinaisen röyhkeiden naapureiden lukuisat invaasiot. Kun suomalaisilta loppuivat leipä ja työt, he eivät jääneet mökkeihinsä kuolemaan nälkään, vaan ottivat rohkeasti härkää sarvista ja lähtivät tuhatpäin rikkaaseen naapurimaahan paremman elintason perässä. Hassua – aivan, kuin olisin kuullut tämän tarinan joskus aikaisemminkin.
Olin silti aika yllättynyt kuullessani, että Ruotsissa suomalaisia pidetään paikoin edelleen huonotapaisina, rumasti pukeutuvina juoppoina ja puukkojunkkareina. Ja kuinka ollakaan, suomalaisten mukaan ruotsalaiset ovat tietenkin – homoja. Ruotsalaiset ottavat väitteet rauhallisesti: juuri tuon tasoisia argumentteja voi odottaakin alkuihmisiltä, jotka muuttivat vasta äskettäin saunoistaan ihmisasumuksiin.
Mitä? Aika paksua! Heitetäänpä vähän suolaa haavoihin. ”Kuka voitti jääkiekon maailmanmestaruuden vuonna 1995?”
”Abba!” kiljuvat ruotsalaiset.
Ajatella. Tässähän alkaa tuntea olonsa jo ihan kotoisaksi.
“Your worst enemy could be your best friend, and your best friend your worst enemy.” (Bob Marley)
