Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Hanna Kuusela
Mitä luin tänään: Arvid Järnefeltin Isänmaa.
Jokin aika sitten aloin itkeä baarissa. Olin saanut tarpeekseni siitä tunteesta, että kerta toisensa jälkeen on onnistuttava tekemään jotain muiden mielestä merkittävää. Sellaista elämä on, jos kirjoittaa työkseen: jokaisen tekstin – blogin, akateemisen artikkelin tai kirjan – pitäisi löytää lukijoita ja olla näiden lukijoiden mielestä kiinnostava.
Eikä sekään vielä riitä. Saadakseni tekstini ylipäänsä lukijoille ja elättääkseen itseni, pitää madella portinvartijoiden edessä: kustantajien, apuraharaatien, professoreiden, päätoimittajien, vertaisarvioijien ja toimituspäälliköiden. Osa heistä on harmittomia, muutama on ammattitaitoinen, ja lopuilla sielunliikkeet pienempiä kuin hyttysellä.
Ja kun kerran, kaksi tai kolme kertaa onnistuu, ei mikään muutu, vaan kaikki alkaa aina alusta: joka kerta pitäisi onnistua uudelleen. Lopulta julkisista onnistumisista tulee riippuvaiseksi, ilman niitä ei enää ole oma itsensä.
Itkin, koska olin kyllästynyt, eikä lähes kukaan, jolle asiasta aloin puhua, muka ymmärtänyt, mitä yritin sanoa.
Onneksi tympääntyneisyyteni ei ole uutta lajia. Siksi aloin lukea tolstoilaisena tunnetun kirjailijan Arvid Järnefeltin klassikkoteosta Isänmaa (1893). Järnefeltin esikoinen on monessa mielessä perinteinen kehitysromaani ja sopi siksi itkututkiskeluni välineeksi. Se käsittelee kansallistunteen heräämistä ja päähenkilö Heikin häilymistä Helsingin sivistyneistön ja maalaisen kotiseutunsa välillä. Sellaisia kuin Heikki suuri osa nykysuomalaisista on: kaupungeissa maalaisjuuriaan katkovia aatelittomia, jotka käyvät kesäisin ja eläkkeellä mökillä miettimässä, mihin aika meni, kuka minä olen ja mitä minä haluan.
Tavoittelemme ja teemme töitä maksaaksemme elämisemme – ja saadaksemme näitä töitä elämme siellä, missä eläminen on kalleinta. Lopulta: ”Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä, – – – täytyy vain katsoa, että seuraa mukana.” Sitähän minäkin juuri baaripöydässä valitin: en jaksaisi vain katsoa sitä, kun tulen kunnianhimossani seuranneeksi mukana.
Samasta syystä kai kerta toisensa jälkeen ihmiset ympärilläni – minä heidän kanssaan – puhuvat töiden lopettamisesta ja vegaanikahvilan tai kirppufarmin perustamisesta. Downshiftaamisesta keskustellaan joka toisella työpaikalla, mutta silti pakkaudumme seminaareihin ja Brysselin koneisiin, joissa istuvat ”kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän järjellinen tarkoitus”.
Hylätessämme vegaanikahvila- ja farmisuunnitelmamme saatamme saada mainetta ja mennä ”eteenpäin verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että” herätämme ”yleistä kummastusta ja ihailua”, kuten Heikki. Ainakin Facebook-kavereissamme. Sosiaalisessa mediassahan yleisin tunne on se, että kaikki muut saavat aina paljon enemmän aikaiseksi kuin minä itse. Tämän kalvavan epäonnistumisen tai kateudentunteen kieltääkseen pahimmat vihamiehesikin tykkäävät kaikista saavutuksistasi ja onnistumisistasi. Kasvokkain he eivät niitä enää muista.
Mutta menetys ja maine haluavat enemmän, eivätkä jätä rauhaan: ”niitä on niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää kiitospuheita”, kuten Heikin ystävä tietää.
Juuri tämä on se tunne, johon jää helposti kiinni ja josta yritin baaripöydässä eroon. Heikille maineen saavuttaminen ”oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatuksenjuoksun ja pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai sydämen sykkimään.”
Onhan se hyvä, että sydän sykkii, mutta ei siitäkään mitään tule, jos ajatuksenjuoksu samalla keskeytyy.
