Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Hanna Kuusela
Mitä luin tänään: Tommi Melenderin Kuka nauttii eniten.
Istuessani tuolilla parinsadan pystyyn nostetun keskisormen ympäröimänä ymmärrän vihdoin, miksi jotkut ajattelevat jääkiekon olevan maskuliininen ja aggressiivinen laji.
Kaksikymmentä vuotta Hifkin kannattamista, enkä uskalla liikahtaakaan keskellä sekakäyttäjiltä näyttävää Jokerien fanilaumaa, joka karjuu, kiroilee ja pitää itsestään selvänä, että vain äärimmäinen masokisti taputtaisi tässä katsomossa Hikfille. Ja masokismilta kaikki taas kerran tuntuukin Hifkin lentäessä kesälomalle katastrofaalisten häviöiden seurauksena.
On aika tehdä välitilinpäätöstä jääkiekosta.
Omassa elinpiirissäni jääkiekkofanaattisuudestaan voi oikeastaan kertoa kolmella tavalla: ironisoiden, häveten tai niin kuin Tommi Melender.
Kirjallisuusopintojen alkuvaiheessa jääkiekkointoa sortui välillä häpeämään, hipsteriyden rantautuessa kaupunkiin sitä oppi ironisoimaan, mutta keskellä Jokereiden fanikatsomoa, ”Haista paska, haista IFK” -huutojen soidessa, ymmärrän, että siitä on parasta ajatella kuten Melender esseessään Miesten peli.
Siinä Melender kirjoittaa pääosin jääkiekosta. Esseen tärkein opetus on se, että jääkiekko ei ole vertauskuva elämälle, eikä oikeastaan millekään muullekaan. Mutta silti se voi opettaa ja lohduttaa niitä, jotka ovat sattumien kautta päätyneet aikoinaan kiekkokatsomoon.
Jääkiekkoa on turha ylevöittää, sen ymmärtää hyvin Jokeri-fanien voiton ja aggressiivisuuden himon keskellä, mutta silti se voi olla tärkeää elämälle.
Jääkiekosta kirjoittaessaan Melender puhuu maskuliinisuudesta ja lohdusta suoraan kokemuksen kautta. Siksi Melenderin jääkiekkoessee on omaa luokkaansa verrattuna hänen Kuka nauttii eniten -kokoelmansa kirjallisuusesseisiin. (Muita esseitä tai kirjoituksia en tässä blogitekstissäni käsittele.)
Niissä Melender vakuuttaa monen sivun verran, että Flaubert uudisti romaanin – asia, jonka oppii kirjallisuuden luennoilla – mutta ei onnistu kuvaamaan tai kommunikoimaan lukijalle, miksi tämä on hänelle (tai kenellekään) tärkeä tieto.
Kirjallisuusesseitä vaivaa yleinen rakenne: ensin kerrotaan jonkin kirjailijan olevan itselle tärkeä, sen jälkeen esitellään muiden näkemyksiä kyseisestä kirjailijasta joko kiittäen tai haukkuen. Tällaisissa esseissä tärkeintä on eronteko identiteetin tasolla niihin, jotka ajattelevat kirjallisuudesta väärin: niihin, jotka tuomitsevat Houellebecqin, pitävät DonDeLilloa yksioikoisesti postmodernina tai ovat kiinnostuneita keskeneräisyydestä.
Melenderin tarjoilema tieto siitä, kuinka Don DeLillo soittaa hänen sielunsa syvimpiä sointuja ei pärjää sille kertomukselle, jossa hän kuvaa lapsuutensa koulumatkoja Jokeri-fanien varjossa. Väkivallan uhatessakin Melenderin esseistinen alter ego piti ”itsestään selvänä, ettei kovinkaan nyrkin isku tuntuisi niin pahalta kuin nöyrtyminen sanomaan IFK:ta paskaksi”. Oli lause totta tai ei, se puhuu olennaista nuoruudesta ja siitä, miltä tuntuu olla väärässä joukossa, istua Jokeri-fanien keskellä turpaan vetoa odotellen.
Melenderin kirjallisuusesseet vilisevät merkityksellisiltä ja vakuuttavilta kuulostavia maksiimeja. Sellaisia kuin: ”Mikään kirja nimittäin ei ole alhainen (tai vaarallinen) jos se on hyvin kirjoitettu.” Tällaiset lauseet muuttuvat helposti itseensä sulkeutuviksi ajatuksiksi, jotka eivät kommunikoi. Ne antavat valmiin vaikutelman ja ovat siksi epäkiinnostavia. Tai pahimmillaan ne ajautuvat vakuuttelevuudessaan ristiriitaan toistensa kanssa. Houellebecqiä hyödyntäen esseet päätyvät esimerkiksi sanomaan, että kirjailijan ”on iskettävä lukijoita todellisuudella päin näköä”. Silti Melender vaatii esseissään ilmaisukeinoistaan tietoista sanataidetta, täsmällisyyttä, estetiikkaa, ja hiomista sekä vastustaa keskeneräisyyttä. Aivan kuin päin näköä iskettynä todellisuus ei olisi keskeneräistä…
Tarkoitan sanoa, että Melender hallitsee esseidensä tyylin ja kirjoittaa hyvällä rytmillä. Siksi kokoelman esseitä on iloa lukea. Melender on hyvä kehittelemään ajatuksia tai kokemuksia, silloin kun ne ovat hänen omiaan. Ja näin käy, kunhan hän lakkaa mielistelemästä bibliofiiliä itsessään. Joinain hetkinä se onnistuu: kun Melender tunnustaa turhamaisuutensa lukijana ja vaikeutensa klassikkojen kanssa, kirjallisuuden sosiaaliset lait alkavat murentua. Silloin kirjallisuuskin alkaa aiheena avautua.
Muussa tapauksessa kannattaa keskittyä jääkiekkoon – siis taas ensi syksynä, kun Hifkin pelit jatkuvat. Ai miksikö? Lue Melenderin esseestä: hän kertoo sen paljon paremmin kuin minä.
