Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Tuuli Ojakangas
Työssäkäyvän taviksen elämä ei jätä aikaa suurille ympäristöteoille.
Olen aina inhonnut sanontaa ruuhkavuodet. Mutta päivittäinen Tampere–Helsinki-työmatka ja pienet lapset ovat saaneet minut taipumaan tuohon ajatukseen elämänvaiheesta, jossa aikaa ei tahdo olla edes omille ajatuksille ja jos on, niin se hupenee väsyneeseen toikkarointiin.
Tällaisessa tilanteessa joku voi ajatella, että on hullua yrittää toteuttaa jotakin ihme ilmastoprojektia. Siltä se välillä itsestänikin tuntuu, eikä viime aikoina aikani ole riittänyt omien elintapojen syvälliseen pohdiskeluun saati niiden järjestelmälliseen muuttamiseen. Mutta uskon vahvasti, että yritys ja tahto ovat ne avainasiat. Ainakin olen itsepäisyydelläni saanut vanhempiani kiinnostumaan hiukan enemmän. Isäni vei tyttärenpoikansa jo toistamiseen Moreenian ympäristötietokeskukseen, tosin sillä verukkeella, että keskuksesta lainaamamme sähkönkulutusmittari piti palauttaa.
Sehän tässä kaikessa olikin tarkoituksena, että jokainen tekee sen minkä kykenee. Arki on aina arkea ja täydellisyyttä on turha tavoitella. Sen verran tunnolliseksi olen itseni saanut, että pyrin omalta osaltani järkeistämään työpaikan jokseenkin horjuvaa lajittelusysteemiä. Vaikka paperinkeräyslaatikot sijaitsevatkin toimiston toisella puolella, sinne vähän väliä kipaiseminen toimii hyvänä väliaikajumppana. Ohi mennessä nappaan roskiksiin päätyneet paperitkin mukaan. Kierrätettävät paperit eivät yleensä ole tulosteita vaan sanomalehtiä.
***
Annoimme Ilmankos-asiantuntijoille tietoja energian- ja ruuankulutuksestamme ja matkustustavoistamme. Energiasta ja matkustuksesta on helppo kerätä selkeitä lukuja, mutta ruuan kulutus on hankalampi juttu. Edelliset ilmastoperheet keksivätkin sen seuraamiseen hyvän niksin: kerätä ostoskuitit talteen ja tehdä niistä seuranta-ajan päätyttyä yhteenveto. Ruokahävikki pitäisi vielä kirjata erikseen.
Tietojemme perusteella laskentaohjelma määrittelee hiilijalanjälkemme. Suomalaisen keskimääräinen jälki on 8 700 kg vuodessa ja tavoitteeksi on maassa asetettu 5500. Kansainvälinen tavoite on suomalaisittain aika rankka: 1 500 kg vuodessa. Siihen ei meidän elintavoillamme ja lämmityksillämme päästä. Mutta jos edes vähän voisimme tinkiä. Suuri osa maailman ihmisistä kykenee tai heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kyetä tuohon alimpaan tavoitteeseen.
***
Lajittelemme biojätteet, paperin ja pahvin. Asuimme mieheni ja lasteni kanssa puoli vuotta Espanjassa ja kun kesällä palasimme, otti sydämestä täyttää roskakori muovilla. Tarragonan kodissamme roskakori pysyi lähes tyhjillään, kun muovi kerättiin omaan astiaansa.
”Siellä se arabi pumppaa öljyä huntu hulmuten ja suomalainen kaivaa sen maahan”, tapaa isäni päivitellä.
Tampereella muovinkeräys on suuri vitsi. Isovanhempieni luona pienessä keski-pohjanmaalaisessa kylässäkin muovi kerätään erikseen poltettavaksi. Polttolaitos kerää vapautuvan energian talteen. Mutta ei yli 200 000 asukkaan Tampereella.
Kokeeksi keräsimme viikon muovit valtavaan jätesäkkiin ja isäni vei koko komeuden Nekalan keräyspisteelle, vain kuullakseen joutuvansa maksamaan, jos aikoo muovinsa sinne jättää. Kotitalouksien muovijätteen sanotaan olevan vaikeasti hyödynnettävissä, minkä vuoksi se menee sekajätteeseen. Jos uusiomuovivaihtoehdot ovat liian kalliita toteutettavaksi, niin vihreidenkin pitäisi antaa periksi ja hyväksyä jätteenpolttolaitokset.
***
Jätteenkäsittelylaitokset ovat kaksijakoisia juttuja. Esimerkiksi Valkeakoskella aloittelee toimintaansa Suomen ainoa kumiromusta energiaa (polttoöljyä lämmitykseen) polttava yritys, joka suunnittelee jatkossa hoitavansa myös muovit. Yrittäjän mukaan Valkeakoski hoitelee jatkossa lähes kaiken maan kumiromun. Käsittelyn pitäisi olla hyvin vähäpäästöinen. Vaikka siis ilmastoihmisen ensisijainen tavoite on kierrättää jäte, eikä lämmittäminen polttoöljyllä ole hänelle lainkaan mieleen, on jätteestä paremman puutteessa saatava edes joku hyötykäyttö.
Tosin laitosten ja käsittelyiden on oltava tehokkaita ja pienipäästöisiä sekä sijaittava luonnon kannalta edullisella paikalla. Huonosta sijainnista varoittava esimerkki on viime kirjoituksessani mainitsemani Tampereen Ruskon teollisuusalueen jätteenkäsittelylaitos. Sen viereisestä laskuojasta löytyneen kolibakteerin vuoksi lähistön palstaviljelijätkin joutuivat hakemaan kasteluvetensä muualta. Laitoksen laajentumislupahakemuksen kohtaloa saamme jännittää vielä jonkin aikaa.
Näillä näkymin muuten Tarastenjärven jätekeskus saa pian polttaa pirkanmaalaisten jätteitä, siis myös muovia, hyötyvoimalaitoksessaan. The next best thing.
