Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Ville Toivanen
Kirjoittaja ei ota enää opiksi kenestäkään.
Voit ottaa mistä päin planeettaamme tahansa kaksi ihmistä, ja heillä on enemmän yhteistä kuin erottavia tekijöitä. Siitä huolimatta että kuulumme – ja haluammekin kuulua – tähän laumaan, haluamme myös olla yksilöitä. Ja mehän olemme myös sitä. Kaikki kuusi miljardia yhdessä, än – yy – tee – nyt: ”Me kaikki olemme yksilöitä!”
Jotkut haluavat kovasti olla erilaisia kuin muut, toiset taas eivät halua erottua vaan ovat mieluummin samanlaisia. Itse haluan paradoksaalisesti olla tietyissä asioissa erilainen kuin muut, mutta yleisesti ottaen en kuitenkaan liian erilainen jotta saisin vielä kuulua jengiin. Kaikilla taitaa olla nuo molemmat halut, mutta niiden painotukset vain vaihtelevat. Ja mehän sujuvasti uskomme olevamme joissain asioissa erilaisia kuin muut, ja kuitenkin samanlaisia.
Se, että haluan olla erilainen, kertoo tietenkin että en ole sitä. Jos minulla tai minussa olisi tuo ”ominaisuus”, minä olisin sitä aidosti eikä mieleeni silloin voisi edes tulla haluta sitä. Ja paradoksaalisuus jatkuu: sama juttu pätee luonnollisesti myös samanlaisuuteen. Haluan olla molempia, enkä siis ole kumpaakaan. Mahtavaa.
Nyt alkaakin tuntua siltä, että homman pointti ei ole olla erilainen tai samanlainen, vaan omanlainen. Sepäs olisikin jotain. Jos nyt pinnistelen mielikuvitustani ja yritän nk. vähän nähdä, niin kaiken lisäksi se sisältäisi erilaisuuden ja samanlaisuuden. Jos kaikki olisivat omanlaisiaan, niin omat, luontaiset ominaisuutemme tekisivät meistä jossain määrin erilaisia luonteita, mutta sehän olisi samalla suuri yhdistävä tekijä!
Hitto, nyt täytyy leikkiä ajatuksella ja pinnistellä lisää. Mistä tiedämme että emme jo ole omanlaisiamme? Mikä estää? Mitä siihen tarvittaisiin?
Kaksi asiaa tulee mieleen: 1) Minun tulisi alkaa nähdä millä tavoin haluan olla jotain muuta. Yleensä haluan olla ominaisuuksiltani parempi kuin millaisena pidän itseäni nyt. Haluan kerätä uusia, ylevämpiä ominaisuuksia. 2) Tulisi oppia pois niistä ulkoa opituista ominaisuuksista, joita olen mennyt epähuomiossa liimaamaan itseni päälle.
Nykytilassa ei sinänsä ole mitään vikaa, eikä ole syytä alkaa vänkäämään henkisesti sitä vastaan, sillä minä nyt en voi missään hetkessä olla mitään muuta kuin mikä, tai kuka, uskon ja koen olevani. Sen havainnoimisesta voisi aloittaa koko tämän homman.
Sen lisäksi teen kuitenkin itselleni uuden lupauksen, ja kutsun kaikki mukaan tekemään saman lupauksen itselleen:
En enää ikinä aio ottaa mallia kenestäkään.
Hyödyllisten käytännön taitojen opettelu on tietysti asia erikseen. Prosenttilaskun, puun vuolemisen tai ruoan laittamisen opettelussa on ihan hyvä ottaa mallia itseään taitavammista, mutta silloinkin voi matkimalla omaksua vain perustaidot ja oman tyylin on annettava tulla itsestä. Mutta että toisten henkilökohtaisista ominaisuuksista? ”Kyllä sinunkin kannattaisi ottaa oppia hänestä…”
Toki, meillä on ystäviä jotka ovat eteviä ja päteviä monissa asioissa. Kateus nousee pintaan kun seuraamme heidän menestyksestä touhuiluaan. Siinä tietenkin unohtuu se, että näemme heistä aina paremmin ne puolet jotka mielestämme puuttuvat minusta.
Seuraamalla televisiota ja elämäntyylilehtiä saa lisää mallia raharikkailta, innovoijilta ja hyväntekijöiltä. Uskominen sen kuuluisan ”median” luomaan kuvaan muiden erinomaisuudesta on yksi suurimmista karhunpalveluksista, jonka itselleen voi tehdä. Onneksi on sentään Big Brother ja Seiska tasapainottamassa kenttää, mutta enpä ottaisi esimerkkiä sieltäkään.
Toisten henkilökohtaisesta ominaisuuksista? Lapsuus- ja kouluvuosien aikana olen jo antanut ohjelmoida itseeni ihan liikaakin yleviä ominaisuuksia, jotka voivat vieläpä olla ristiriidassa joko keskenään tai minun omanlaisen itseni kanssa. Mitä iloa siitä on enää tässä iässä jos vielä jatkaa ohjelmoitumista? Ainahan sitä voisi lukea kirjan jossa kerrotaan mitä minun pitää tehdä saadakseni selville kuka olen, mutta jos siinä edes vihjattaisiin että minun pitäisi muuttaa itseäni jollain tavalla niin ei käy laatuun, ei vaikka se olisi muutos ties kuinka paljon vapaammaksi ja rohkeammaksi ja itsevarmemmaksi. Paremmaksi.
Jos nyt lakkaan ottamasta mallia kenestäkään ja vanhoja ohjelmoitumisia jää pois niin siitäkin seuraa muuttumista. Se on pelottavaa, koska en tiedä juuri mitään siitä, millainen olen niiden alta. Miten tässä näin kävi? Tuntuu pelottavalta muuntua takaisin omanlaisekseen, ja turvalliselta muuttaa itseään egon ohjaamana erilaiseksi ja samanlaiseksi. Ota selvää. Mutta älä ota mallia.
