Henkilökohtaista
Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.
Teksti Emmi Kantti
Avokonttorissakin voi taistella.
Muinaisella 90-luvulla olivat työväenlaulut muotia vaihtoehtopiireissä. Isien ja äitien levyhyllyistä löydetyt Kom-teatterin LP:t soivat kotibileissä ja Agit Propin tuotanto kaikui aktivistitapaamissa, luontoleireillä ja mielenosoituksissa. Paatokselliset mutta melodiset työvenlaulut toivat vaihtelua HC-punkiin, jolla tuolloin oli dominoiva asema vaihtoehtopiirien virallisena musiikkigenrenä. Suomenkielisesti hiphopista tai reggaesta ei kukaan ollut vielä kuullutkaan.
Itselläni oli vielä tuolloin varsin niukasti omakohtaista kokemusta pääoman ja työtätekevien sovittamattomasta ristiriidasta, joten ymmärrykseni luokkakonfliktista rakentui pitkälti työväenlaulusanoitusten mukaisesti. Solidaarisuuteni oli tietysti sorrettujen puolella: tiskaajien, tehdastyöläisten, torppareiden ja kolmannen maailman talonpoikien – kaikkien niiden joita mahakkaat pankinjohtajat ja muut porvarit ahneuttaan alistivat.
Ajan mittaan jouduin kuitenkin korjaamaan joitain työväenlauluista omaksumiani oppeja. Osoittautuikin näet, että 20 perheen sijaan pääoma olikin kansainvälisissä sijoitusrahastoissa, tehtaiden johtajat eivät olleet samoja kuin niiden omistajat ja porvarin unta häiritsivät lähinnä osakekurssien heilahdukset, ei työläisten kasvava tietoisuus. Myöskään sortoa ei tarvinnut lähteä etsimään tehtaan liukuhinnan ääressä, vaan sain huomata, että riistäjän lait toimivat myös avokonttorissa.
Usein kuulee kummasteltavan, miksi pätkätyösukupolvi ei nouse barrikadeille parempien työolojen puolesta. Syitä siihen, miksi projektiassistentit, feissarit ja kassamyyjät alistuvat huonoihin ja epävarmoihin työsuhteisiin eivätkä järjestäydy on toki moninaisia, mutta yksi niistä lienee se, että lyhytaikaiset ja joustavat työsuhteet tarjoa puitteita järjestäytymisen pohjalle vaadittavan kollektiivisuuden kokemuksen syntymiselle. Yksilöllistyneessä yhteiskunnassa keskinäistä solidaarisuutta on ylipäänsä hankalaa synnyttää.
Yksi työväenlaulujen tehtävä on ollut juuri yhteishengen herättäminen ja kollektiivisuuden tunteen nostattaminen. Sen ne ovat täyttäneet niin varsinaisessa työväenliikkeessä kuin 1960-1970 luvun uusvasemmistolaisten liikkeiden parissakin. Entä voisiko työväenlauluperinteellä jotakin annettavaa myös 2000-luvun työtätekeville?
Ainakin laulut pitäisi laittaa uusiksi: Niissä tuskin tiskattaisiin tai tehtäisiin metsätöitä, vaan kaupiteltaisiin lehtitilauksia, toimittaisiin kouluavustajina tai istuttaisiin avokonttorissa päivittämässä asiakasrekistereitä. Riistäjän roolin taas kelpaisi henkilöstövuokrafirma, joka käärii voittonsa myymällä toisen työvoimaa. Marssien ja mielenosoitusten sijasta luokkataisteluun käytäisiin näpistelemällä toimistotarvikkeita tai pidettäisiin 25 minuutin viivytyslakkoja kahviautomaatin tuntumassa.
Lisäksi 2000-luvun työn muodot voisivat tarjota hyviä puitteita musiikin avulla tapahtuvalle kollektiivisuuden kasvattamiselle. Monissa yrityksissä kaikkien työntekijöiden tietokoneet ovat verkossa keskenään, jolloin esimerkiksi iTunesin kaltaiset ohjelmat tekevät mahdolliseksi musiikin kuuntelemisen muiden samalla työpaikalla työskentelevien musiikkikirjastoista. Kenties tämän kanavan voisi valjastaa laulavan vallankumouksen käyttöön. Kuulokkeista tai tietokoneen kaiuttimista kuuluvat sävelet muistuttaisivat eri puolille konsernia atomisoituneille tilapäisityöläisille, että samalla joukossa seistään.
