Vellamonkatu 30
Vellamonkatu 30 on paikka, jossa Voimaa toimitetaan. Samassa toimistossa työskentelee kaikenkirjava joukko talouden, rauhantyön, luonnonsuojelun ja politiikan asiantuntijoita.
Tuhoon sopeutumisen instituutti on Heini Ahon, Leena Kelan ja Eero Yli-Vakkurin muodostama taiteilijaryhmä. Ennen toimiamme Saaristomerellä työskentelimme Naapurihmasto-nimisenä ryhmänä, jolloin taiteemme keskiössä olivat yhteiseloon sekä naapuruuteen liittyvät kysymykset. Opimme tuolloin naapuruussovittelun ensimmäisen askeleen: kun seinän takaa kuuluu melua, ei soiteta poliisille vaan naapurin ovikelloa. Sitten kuunnellaan selitykset ja sovitaan yhdessä, mitä seuraavaksi tehdään. Naapuruuskonfliktin osapuolena ymmärrämme, miten vaikeaa tämä on, kun kaikilla on pelissä itselleen tärkeitä asioita ja arvoja.
Toteutimme Dansangrundetin luodolle porakaivon keväällä 2023, ja se on tarkoitettu kaikkien saaristossa liikkuvien käytettäväksi. Luoto kuuluu yhteisalueeseen, josta ostimme osuuden vuonna 2021. Alueen kokonaispinta-ala on 42 hehtaaria, ja se levittäytyy Kasnäsin sekä Bengtskärin väliselle merialueelle. Kokonaisuuteen kuuluu yli 300 luotoa, saarta ja karia. Dansangrundetin lähinaapurustossa on mökkeilijöitä, kalankasvattajia, Puolustusvoimien sotaharjoittelualue sekä turismikohteita retkeilijöineen. Näiden äänet ja jäljet ovat hyväksyttyjä, sillä ne luovat työpaikkoja tai ne nähdään kansallisten arvojen mukaisina. Taide julkisessa tilassa aiheuttaa ymmärrettävästi kuohuntaa ja keskustelua.
Luodon nokassa kököttävä harmaa oudolta kurjelta vaikuttava kaivon pumppu ei avaudu ulkokuorensa takia heti osaksi taideteosta. Porakaivon syvyys on 18 metriä, ja sen pumppu on käsikäyttöinen. Valmistajan suosittelema huoltoväli on 20 vuotta. Kaivon sijainti asumattomalla ja puuttomalla luodolla herättää kysymyksiä, sillä se ei vaikuta kuuluvan kenellekään. Koimme, että juomavettä tarjoava kaivo keskellä saastunutta Itämerta on kaunis asia, joka toimii arkisena monumenttina veden liikkeelle ja kiertokululle.
Vesikaivosta leimahti kiista, jossa metrin korkuinen pumppu on kasvanut paljon kokoaan suuremmaksi ja johtaa keskustelua luodon ja sitä ympäröivän maiseman tulevaisuudesta. Asiasta ovat kirjoittaneet Yle, Hufvudstadsbladet ja Helsingin Sanomat. Lehtijutuissa on tuotu esille ajatus luodon pysyvästä tuhoutumisesta. Mitä kaikkea oikeastaan tuhoutui, kun luodolle tehtiin kaivo?
Taiteellinen toimintamme on herättänyt keskustelua luonnontilaisesta ympäristöstä, saariston kirjoittamattomista säännöistä ja taiteilijoiden vastuusta. Konfliktissa ovat äänekkäimpiä olleet sosiaalisen median kommentaattorit sekä alueen asukkaat ja kesämökkiläiset. Puheenvuoroissa on puolustettu luotojen koskemattomuutta ja korostettu ettei ihmisen kädenjäljen tulisi ylettyä niihin. Toimistamme luodolla tehtiin myös rikosilmoitus. Poliisi ei käynnistänyt jutusta esitutkintaa, sillä siinä ei ollut syytä epäillä rikosta.
Teos toteutettiin tarkan harkinnan päätteeksi, kun koimme ymmärtävämme aluetta riittävästi. Porakaivon tekemiseen ei tarvita rakennuslupaa, sillä siihen ei kuulu pysyviä rakenteita ja eikä se rajoita kenenkään toimia alueella. Jälkikäteen kadumme, ettemme tehneet enemmän aloitteita alueen ihmisten kohtaamiseksi. Vaikka toimimme yhteisaluelain puitteissa, ymmärrämme, että konfliktia on käsiteltävä ihmisten kanssa, joita teoksemme arjessa koskee. Kuuntelemme tarkalla korvalla saamaamme kritiikkiä ja käynnissä oleva keskustelu tulee vaikuttamaan kaivon tulevaisuuteen.
Oli virhe, että työskentelymme luodolla tapahtui pesimäaikaan ja olemme käyneet asiaa läpi julkisesti pyytäen anteeksi porauksen ajankohtaa. Pumppu itsessään ei aiheuta linnuille haittaa, ja veden hakeminen voidaan ajoittaa pesimäkauden ulkopuolelle.
Yhteisalueen 150–200 henkilön omistajajoukko on järjestäytymätön, joten alueen käytöstä ei ole mahdollista päättää yhdessä. Tämä erottaa sen järjestäytyneistä yhteisalueista, joissa toimintaa ohjataan yhdessä sovituilla säännöillä. Konfliktin ratkaisuksi ehdotettu idea järjestää yhteisalue kutsumalla sen osakkaat järjestäytymiskokoukseen, jossa yhteiset säännöt sovitaan, on mielestämme erinomainen, ja myös tarvetta yhteisaluelain päivittämiselle on esitetty. Järjestäytymisen ansiosta osa yhteisalueesta voidaan esimerkiksi rauhoittaa tai suojella.
Voiko Itämeren tuhon maistaa?
Instituuttimme pitkän tähtäimen tavoitteena on luoda tapoja sopeutua Itämeren kohtaamaan ympäristönmuutokseen. Emme ole antautuneet tuhon edessä vaan pyrimme kohtaamaan sen niin suoraan kuin mahdollista. Annamme ympäristömme tuhoisan muutoksen johdatella ajatteluamme ja määrittää unelmiamme. Sen rinnalla syväekologinen ajattelu ja teoria luonnonjälkeisestä luonnosta tukevat osaamistamme pintojen alaisten liikkeiden tuntemisessa. Itämeri on pahasti rehevöitynyt, mikä on johtanut merenpohjan happikatoon myös Saaristomerellä. Sen vaikutukset ovat ihmissilmälle näkymättömiä. Tuhoon sopeutuminen on välttämätöntä myös siksi, että vaikka Itämeren tilannetta on pyritty korjaamaan jo vuosikymmeniä, on meriluonnon monimuotoisuus uhattuna. Uskomme on koetuksella ja uusia näkökulmia kaivataan.
Ostimme siivun Itämeren saaristoa saadaksemme valtaa päättää sen tulevaisuudesta. Omistamme yhteisalueesta 0,0001 % eli 0,42 neliötä. Omistussuhteen muodostaminen on erikoinen, mutta käytännöllinen lähtökohta taiteelliselle toiminnalle, sillä se mahdollistaa alueella työskentelyn. Suhteellisen pieni kauppahinta oikeuttaa meitä toimimaan alueella kuten kaikki muutkin omistajat. Kesällä 2022 tutkimme aluetta kuukauden uiden ja soutaen luodolta luodolle. Ajatus jaetusta juomavesikaivosta sinetöityi, kun seurasimme alueella äänekkäitä Puolustusvoimien Nato-teemaisia sotaharjoituksia. Vesilähteet ovat arvokkaita ja oikein käytettynä pohjavesi on ehtymätön luonnonvara, josta ei tarvitse taistella.
Kaivo tarjoaa juomavettä haavoittuvaisen Itämeren keskellä ja sen avulla voi maistaa ympäristöä sekä aistia sen muutoksen. Vaikka käytössämme on läjäpäin tilastotietoja ilmaston lämpenemisestä ja merien saastumisesta, ei tällä tiedolla tunnu olevan merkittävää vaikutusta päätöksenteolle. Mitä jos ymmärrystä Itämerestä edistettäisiin sitä maistamalla ja antamalla maun vaikuttaa päätöksiin? Voimme oppia ympäristöstä jopa enemmän maistamalla kuin lukemalla, ja tämän suhteen vahvistaminen tarjoaa mielestämme hyödyllisiä tapoja käydä keskustelua yhteisestä tulevaisuudesta. Esimerkiksi hanavesi saa makunsa ympäristöstään ja tunnistamme sen häiriöt rutiininomaisesti.
Ei ole mielekästä, että me ympäristöasioista kiinnostuneet ryhdymme harrastajapohjalta meribiologeiksi. Toimintamme kasvattaa luottamusta kehoon, sen kuuntelemiseen ja huomioimiseen. Tämä avaa radikaaleja mahdollisuuksia huomioida meille vieraita ihmisiä ja lajeja. Kokeminen antaa tilaa myös niille toisille kehoille, joita emme arjessa näe, mutta joita kansainvälisesti tehdyt ympäristöpäätökset koskevat eniten.
Taide vahvistaa outoja suhteita
Luodosta merimailin länteen päin sijaitseva Örön saari oli Puolustusvoimien hallinnassa vuoteen 2014 saakka. Ympäristö on poikkeuksellinen, ja se on muutettu luonnonsuojelualueeksi vasta vähän aikaa sitten. Yhtenä tärkeänä perusteena suojelulle on rikas perhoskanta. Outo yksityiskohta on, että perhosten nykyinen läsnäolo saarella perustuu siihen, että ennen linnoittamista sitä käytettiin laiduntamiseen, jonka jälkeen puustoa on kaadettu sotaharjoittelua ja sotaa varten. Satoja vuosia kestänyt ihmisen vaikutus ja räjähtävät väliintulot ovat palauttaneet ympäristön savannimaiseksi. Savanni, tai tarkemmin paahdemänniköt ja hiekkaiset kedot, olivat alueen saarten normaalitila ennen kuin ihminen tappoi pohjoisen suuret nisäkkäät. On tärkeää havaita, että rauniomaiseman suojelua perustelee ihmisen muun toimintansa sivutuotteena virittämä luontokulttuuri.
Luonnonsuojelu on kaunista ja kannatettavaa, mutta ei yksinkertaista, eikä sitä edistäessä kannata tukeutua mielikuviin luonnon koskemattomuudesta. Omalaatuisena esimerkkinä tästä toimii Hollannin Serengeti -projekti, jonka seurauksesta tuhannet peurat, hevoset ja muut nisäkkäät kuolivat nälkään. Kuolemat olivat seurausta siitä, että ympäristö pyrittiin palauttamaan järjestykseen, jossa ihmisen vaikutus ei tuntuisi lainkaan kasveille tai eläimille. Projektin oudoimmassa vaiheessa aktivistit ruokkivat luontoon palautettuja eläimiä laittomasti viskaamalla heinää aitojen yli samaan aikaan, kun tutkijat ampuivat eläimiä armahtaakseen niitä varmalta nälkäkuolemalta. Nämä ja vastaavat esimerkit ovat haastavia, ja juuri siksi niistä on puhuttava.
Vaikeuksien kohtaaminen on välttämätöntä, sillä on ongelmallista, kun luonnonsuojelualueita käytetään kulisseina ja poikkeuksina, jotka vahvistavat säännöt. Vaikka tunnustelemme mahdollisuutta yhteisalueen suojelusta, on väärin, että osoittamalla alueita luonnonsuojelulle, hyväksytään kaikessa hiljaisuudessa muun luonnon riisto. Taiteilijoilla on asiassa paljon vastuuta, sillä työmme luo merkityksiä, joilla elonkirjoa kohdataan. Olemme kasvavissa määrin tekemisissä oudon luontokulttuurin kanssa, johon kuuluvat mikromuovit ja mutaatiot. Itämeren haasteet ovat ylipaikallisia ja niiden ratkaiseminen edellyttää myös itselleen vieraiden näkökulmien huomioimista. Siksi on välttämätöntä, että saaristomeren ja muiden ympäristöjen parissa toimii merentutkijoiden sekä ekologien lisäksi myös taiteilijoita ja muita kulttuuriin keskittyviä tahoja.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana taiteilijoille on osoitettu paikkaa ekologiaa käsittelevän tieteellisen tiedon popularisoijina. Taiteen tehtäväksi on asetettu selkeyttää monimutkaisia ympäristökysymyksiä, jotta suuri yleisö kokisi moraalisen havahtumisen ja tarttuisi toimiin. Taiteilijoille tarjottua, nopeasti tylsäksi käyvää roolia ympäristödatan kuvittajina käytetään kuittaamaan koko kansainvälisen nykytaiteen kentän kohtaama muutospaine. Ryhmämme toiminta ehdottaa, että taiteilijat ovat vahvimmillaan luontoa koskevien ajatusmallien haastamisessa sekä esimerkiksi suojelukysymyksiin kytkeytyvien ristiriitojen sietämisessä.
Jaamme asiasta huolestuneiden kanssa surun ympäristön tuhoutumisesta. Kaivoa kärkkäimmin vastustavat vaativat pumpun poistamista ja luodon ennallistamista. Vaatimus on selkeä, ja sitä on hyvä käsitellä yhteisalueen järjestäytymiskokouksessa. Pumpun poistuminen Saaristomereltä ei kuitenkaan ratkaise ainoatakaan siihen kytketyistä kysymyksistä. Eikö yksi yhteinen kaivo ole kuitenkin parempi kuin sata yksityiskaivoa? Luontokysymyksiä ei voi käsitellä irrallaan omistamisen aiheuttamista jännitteistä tai päivänpolttavista haasteista kuten yhteiskunnan militarisoitumisesta. Meriluonnon kannalta ei ole väliä, miltä maisema näyttää, vaan kuinka siellä toimitaan monimuotoisuuden turvaamiseksi.
Kaivon tekemistä kuvaava Islet Borewell -videoteos on esitetty Taideyliopiston Kuva/Tila-galleriassa osana Helsinki Biennaalia, galleria Sinnessä ja Öres 24 -kesänäyttelyssä. Toimintaa Saaristomerellä on jatkettu tänä kesänä yhdessä Itämeren alueen ympäristökysymyksiä taiteen keinoin käsittelevän Imagining Godzilla -hankkeen kanssa. Jatkamme Itämeren lähestymistä luotojen kautta syksymmällä. Dansangrundetin luoto on peruskalliota, josta vain pieni osa näkyy veden pinnan yläpuolella. Luoto on ikään kuin jäävuoren huippu myös keskustelussa ympäristötuhosta, joka on käynnissä herkässä Itämeren ekosysteemissä. Kykenisimmekö tuntemaan samanlaista empatiaa myös merenalaista maisemaa kohtaan, jota emme pysty omin silmin havaitsemaan?
Videoteos sekä kaivon porauksen yhteydessä kerätyllä kivituhkalla lasitetut saviastiat ovat esillä Öres 24 -kesänäyttelyssä Örön saarella 27.9.2024 saakka.
Kirjoittajat ovat taitelijoita, jota muodostavat Tuhoon sopeutumisen instituutti -työryhmän.