”Journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu.” Näin alkavat Journalistin ohjeet, ammattikunnan yhteiset pelisäännöt.

Alan itsesääntelyn tueksi Julkisen sanan neuvoston (JSN) perustamisvuonna 1968 luodut Journalistin ohjeet kiteyttävät alalla laajasti jaetun ammattietiikan. Ohjeet tunnettiin vuoteen 1992 asti Lehtimiehen ohjeina, mutta sisältö on ollut samansuuntainen yli puoli vuosisataa.

Ihmisillä on oikeus tietää, kuka käyttää valtaa ja miten. Ytimeltään journalismissa on kyse yhteiskunnallisen vallankäytön valvonnasta ja toki myös sivistyksestä. Journalismi on instituutiona itsekin merkittävä vallankäyttäjä, joskin sen valta onkin muun muassa somen myötä kaventunut. Enää journalistit eivät toimi portinvartijoina sille, millaisia sisältöjä pääsee julkisuuteen. Paradoksaalisesti tällä on ollut sekä demokratiaa lisääviä että vähentäviä vaikutuksia.

Vanhakantaisen käsityksen mukaan journalismi on tiedonvälitystä. On se yhä sitäkin, mutta journalismin piirissä määritellään myös, mikä on yhteiskunnassa järkevää, tarpeellista ja välttämätöntä. Mikä on ongelma ja mitkä ovat ratkaisuvaihtoehdot, kuka on uskottava ja kenen sana painaa. Nämä arvotukset tulevat yhä useammin journalismin kentän ulkopuolelta – kuten etujärjestöiltä, poliitikoilta ja somevaikuttajilta – mutta journalismin piirissä kuitenkin piirretään raamit julkiselle keskustelulle. Agendavalta lipuu ulos toimituksista, mutta on jotain jäänyt sisäpuolellekin.

Toimituksissa voidaan kaiketi yhä päättää esimerkiksi, kehystetäänkö kaikki talouskasvun ideologialla vai pitäisikö jossain vaiheessa alkaa ottaa tosissaan se seikka, että maailmanlaajuisesti ja ulkoisvaikutukset huomioiden kasvua ei voida irtikytkeä päästöistä. Tämä tarkoittaa merkittävää muutosta siihen, mitkä asiaintilat journalismissa esitetään ongelmina ja mitkä tavoiteltavina.

Suurelle yleisölle toimittaja rinnastuu usein jonkinlaiseen mielipidevaikuttajaan. Yksikään toimittaja ei toden totta ole täydellisen riippumaton ja puolueeton jumalyksilö eikä näin voi – eikä mielestäni edes kuulu – ollakaan, mutta uskallan väittää, että suurin osa ammattikunnasta on syvästi sitoutunut Journalistin ohjeisiin. Siihen, että ihmisillä on oikeus tietää.

Maailmalla sitoutumisen tasosta kertoo jotain se, että monet toimittajat tekevät työtään henkensä uhallakin. Joka vuosi diktatuureissa ja sota-alueilla tapetaan viitisenkymmentä toimittajaa ja tälläkin hetkellä vankiloissa istuu viitisensataa.

Voima on JSN:n jäsen Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liiton Kultin jäsenyyden kautta ja sitoutunut noudattamaan Journalistin ohjeita. Ne ovat hyvä tukiranka, mutta eivät yksinään riitä. Laadukkaan journalismin tekemiseen tarvitaan paitsi rahaa, aikaa ja ammattitaitoa, myös näkemystä, kokemusta ja sivistystä. Viime kädessä kaikki lepää yksilöiden ja työyhteisöjen ammattiylpeyden varassa.

Tämä vuoden ensimmäinen Voima on mediakasvatuksen teemanumero. Tässä muun muassa tarkastellaan journalismia kyberneettisenä koneistona, käydään läpi Johanna Vehkoon oikeusjutun merkitys sananvapaudelle Suomessa ja kartoitetaan suurimpia uhkia journalismille.

Maailmalla sitoutumisen tasosta kertoo jotain se, että monet toimittajat tekevät työtään henkensä uhallakin.