Normaalin rajoilla
Sanni Purhonen tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä. Blogin kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu.
Elokuva-arvio: The Peanut Butter Falcon. Ohjaus: Tyler Nilson, Michael Schwartz
Zakin (Zack Gottsagen) suuri unelma on tulla showpainijaksi. Nuorukaisen haaveiden esteenä on, että hänet on perheettömänä ja Downin oireyhtymänsä myötä sijoitettu väärin vanhainkotiin. Sieltä ei noin vaan hypätä kehään. Tyler (Shia LaBeouf) puolestaan on kalastaja, jota vainoavat niin menneisyyden tragedia kuin huijausten jälkeen perässä seuraavat vihamiehet. Kun Zakin onnistuu vanhainkodissa asuvien ystäviensä avustuksella karata vaputeen ja kohti painikoulua, hän saa omalla pakomatkallaan olevasta Tyleristä epätodennäköisen avun ja kumppanin. Heitä jäljittää myös Zakin huolehtivainen hoitaja Eleanor (Dakota Johnson).
Tyler Nilsonin ja Michael Schwartzin menestyksekäs esikoisohjaus ja käsikirjoitus The Peanut Butter Falcon on juuri sellainen komedia, jota tavataan luonnehtia sydäntälämmittäväksi tai sympaattiseksi. Katsojan sympatiat ovatkin totta kai pääkaksikon puolella. Kaikki esteet on tehty voitettaviksi ja hupaisia käänteitä kasataan matkalle niin monta, ettei itse tarina valitettavasti aina ole kovin mielenkiintoinen. Viimeistään siinä vaiheessa kun valkokankaalle ilmestyy sokea saarnaaja (Wayne Dehart) haulikon kanssa, voidaan todeta, ettei uskottavuus ehkä olekaan kokonaisuuden päätarkoitus. Helpommalla pääsee kun hyväksyy heti alkuun, että kysymyksessä on uskomattomasta matkasta kertova kasvutarina ja satu, joka etenee sadun logiikalla.
Elokuvalla on kiistattomat vahvuutensa. Selkein niistä on pääosan Zack Gottsagen esikoisroolissaan. Jos tarina välillä uhkaakin kääntyä turhan lällyksi tai epäuskottavaksi, Gottsagen pelastaa koko homman luontevalla esiintymisellä ja tarkalla koomisella ajoituksella. Pahan pojan maineestaan pois pyristelevä LaBeouf onnistuu niin ikään roolissaan Tylerina, joka ei koskaan puhu Zakille alaspäin tai kohtele häntä muutenkaan silkkihansikkain. Pienemmissä rooleissa vilahtaa monta tunnettua luonnenäyttelijää Bruce Dernistä John Hawkesiin.
Aikana, jolloin elokuva-alalla vellovassa tasa-arvokeskustelussa yhä usein tyystin unohdetaan mainita vammaiset näyttelijät, Gottsagenille toivoisi jatkossakin mielenkiintoisia rooleja. Hänen lisäkseen erillisen maininnan ansaitsee elokuvan kaunis kuvaus, jossa hyödynnetään Pohjois-Carolinan itärannikon suomaisemia. Se vahvistaa sadun ja seikkailun tuntua entisestään.
Olisin toivonut kokonaisuudelta naurujen lisäksi vielä hitusen syvällisempää perehtymistä moniin vakavampiin teemoihinsa. Taitavien roolisuoritusten ansiosta kaikki mahdollisuudet siihen olivat olemassa ilman tarpeetonta paatoksellisuutta. Nyt yhteiskuntakritiikki jää enimmäkseen vihjauksenomaiseksi.
Elokuvan menestys on kuitenkin jo itsessään muuttanut keskustelua ja nostanut ainakin yhden uuden näyttelijän suuren yleisön tietoisuuteen. Satu siis sai kuin saikin onnellisen lopun myös tosielämässä.
Kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu. Normaalin rajoilla -blogissaan hän tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä.
