Rakkautta, anarkiaa ja erilaisuutta elokuvissa

Olen viime aikoina lukenut useamman kirjoituksen elokuvista ja tasa-arvosta esimerkiksi seksuaalisuuden tai sukupuolen näkökulmista. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta tämän keskustelun toivosi entisestään laajenevan ja valkokankailla soisi näkevänsä enemmän monipuolisia vammaisuuden kuvauksia.

Mitä tarkoitan monipuolisella vammaisuuden kuvauksella? Yksinkertaistetusti, tarinoita, joissa vamma ei ole lopulta pääasia vaan yksi ominaisuus muiden joukossa. Inklusiivisia eli yhdenvertaisuuden ja osallisuuden aidosti huomioivia tarinoita. Tämä siksi, että vammaisuuden kuvaukset tapaavat olla stereotyyppisiä. 

Elokuvan kaltaisessa visuaalisessa mediassa korostuu helposti entisestään vamma dramaattisena lisänä, jolle on helppo nauraa, jota säälitään tai kauhistellaan. Kun tähän lisätään se tosiasia, että vain harva elokuvantekijä on itse vammainen henkilö, voi lopputulos olla usein lähinnä vaivaannuttava.

Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali pyrkii ohjelmistossaan huomioimaan moninaisuutta, tasa-arvoa ja marginaaliin jääneitä ääniä. Se on myös allekirjoittanut elokuva-alan kansainvälisen 5050×2020 Pledge for Gender Parity and Inclusion in Film Festivals -sitoumuksen. Tämä näkyi vuoden 2019 festivaaliohjelmistossa monella tapaa. 

Itse vierailin R&A -festivaaleilla toki paitsi vammaisena katsojana ja kriitikkona myös suurena elokuvafanina. Näistä lähtökohdista luvassa oli monenlaisia katselukokemuksia, joista nostan esiin muutaman mieleenpainuvimman

Kenties festivaalitarjonnan mieleenjäävin leffa oli tällä kertaa kolumbialainen Alejandro Landesin ohjaus Monos, jota on jo kovasti kehuttu myös kansainvälisissä kritiikeissä. Sissisodan kuvauksessa joukko nuoria sotilaita vartioi amerikkalaista panttivankia (Julianne Nicholson). 

Elokuvassa hormonit hyrräävät ja tunnelma on muutenkin räjähdysherkkä. Välillä porukkaa käy kaitsemassa sivuosassa oleva lyhytkasvuinen, mutta auktoriteetiltään vakuuttava viestintuoja (Wilson Salazar). Huomiota kiinnitetään jonkin verran tietoisesti siihen, miten lapset suhtautuvat itseään lyhyempään komentajaan. Uskottavuutta ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä, sillä muutamalla klikkauksella paljastuu, että Salazar on itse oikeasti entinen lapsisotilas. 

Salazar, kuten suurin osa muistakin keskeisten hahmojen esittäjistä, on amatöörinäyttelijä. Se ei haittaa kokonaisuutta, jonka viimeistelevät upea kuvaus ja Mica Levin persoonallinen musiikki. Toivoa sopii, että Kolumbian Oscar-ehdokkaana oleva elokuva pääsee meilläkin vielä laajempaan levitykseen.

 

Kohtaus elokuvasta Monos. Kuva: IMDB

Täysin erityyppistä taistelukuvausta festareilla edusti ohjaaja Miguel Llansón Jesus Shows You the Way to the Highway.  Tarinassa tietokonevirus nimeltä Neuvostoliitto valtaa alaa ja manifestoituu Josif Stalinin hahmossa. CIA lähettää virtuaaliulottuvuuteen agenttinsa, D.T. Gaganon (Daniel Tadesse), joka on ”lyhytkasvuisena ja kyttyräselkäisenä erityisen taitava soluttautumaan odottamattomiin paikkoihin”. 

Täytyy myöntää etten saanut festivaalien ”omituisimpana elokuvana” markkinoidun filmin juonesta paljonkaan irti, vaikka se kiistämättä omituinen olikin. Kokonaisuus muistutti – hyvässä ja pahassa – venytettyä Batman -tv-sarjan jaksoa. Ilahduttavaa kuitenkin oli, että mikäli lyhytkasvuisuudelle naurettiin, oli näyttelijä Daniel Tadesse itse vitsissä täysillä mukana. Tämä ei myöskään ollut hänen ensimmäinen yhteistyöprojektinsa ohjaajan kanssa. 

 

Jesus Shows You the Way to the Highway. Kuva: IMDB

Kolmantena festivaalipoimintana mainitsen Florian Henckel von Donnersmarckin elokuvan Never Look Away. Siinä tärkeänä taustana nuoren taiteilijan (Tom Schilling) kasvutarinalle on natsien masinoima vammaisten eutanasiaohjelma Aktion T4, jonka uhriksi hänen skitsofreniaan sairastunut tätinsä (Saskia Rosendahl) joutui. 

Taidemaailmassa liikkuva kokonaisuus on upeasti kuvattu ja kantaa hyvin yli kolmen tunnin kestonsa. Vammaisten ihmisten likvidointi voisi helposti jäädä tarinassa vain taustasymboliikaksi, ellei ohjaaja välittäisi uskottavasti lapsuuden tapahtumien myöhempää merkitystä päähenkilölleen. Harmi kyllä, elokuvalle ei tiettävästi ole Suomessa luvassa laajempaa teatterikierrosta.

 

Kohtaus elokuvasta Never Look Away. Kuva: IMDB

Kolmen mainitun leffan lisäksi sain R&A:n kautta nähtäväkseni monta muutakin elokuvaa. Kunniamaininnan näistä ansaitsevat ainakin ohjaaja Tom Harperin brittiläistä kantrilaulajaa (loistava Jessie Buckley) kuvaava Wild Rose, Peter Stricklandin hyvällä tavalla kajahtanut In Fabric ja marraskuussa teatterilevitykseen tulossa oleva J-P Valkeapään Koirat eivät käytä housuja, jossa varsinkaan visuaalinen puoli ei häviä vastaaville kansainvälisen tason tuotannoille. 

Niin ikään teatteriin tulossa olevista R&A -elokuvista, joita en päässyt katsomaan, odotan erityisesti Nora Fingscheidtin Berliinin elokuvajuhlilla palkittua esikoiselokuvaa System Crasher, jossa aikuiset eivät osaa kaitsea nuoren ylienergisen Bennin (Helena Zengel) käytöstä sekä Robert Eggersin uutuutta The Lighthouse, jossa majakanvartijat ajautuvat hulluuteen.

Loppuun vielä iloinen maininta siitä, että R&A Shorts -lyhytelokuvatapahtuman parhaan kotimaisen elokuvan R&A LIFT -palkinnon voittanut Jussi Sandhun elokuva 27 ensimmäistä vuotta on nähtävillä myös KynnysKino -festivaaleilla 15.–17.11.

 

Kirjoittaja on runoilija, Kynnys ry:n tiedottaja, kriitikko ja elokuvahullu. Normaalin rajoilla -blogissaan hän tutkii vammaisuuden ja muiden kaavoista poikkeamisen kuvia elokuvissa, televisiosarjoissa ja ylipäänsä taiteessa, viihteessä ja elämässä.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä