Ideasta tähän

 

Sipilällä (kesk.), Bernerillä (kesk.) ja Orpolla (kok.) on utopia, ei pidä erehtyä tulkitsemaan näennäistä kaaos­ta toisin. Oy Suomi Ab on unelma kevytdemokratiasta, jossa valtio on Thatcherin näköisen yövahdin roolissa turvaamassa globaalin pääoman tanssia. Utopiassa kapitalistinen talousmalli on luontoa, ilmaa jota unohdamme hengittävämme. Valtion taloudenhoito siivotaan yrityksiin demokratiasta katsoen kuolleeseen kulmaan. Komissaari Katainen (kok.) on reipas vääpeli, joka pitää kansan hengästyttävässä jumppaliikkeessä kestävyysvaje-eurodiscollaan. Omat utopiansa, tai retropiansa, ovat myös perus­suomalaisilla ja rajoja kiinni puuhaavilla ryhmillä. Missä on omasi?

Muutamassa utopiassa elämme jo kaikki. Demokratia on yksi yhteinen ja jatkuva eurooppalainen projektimme, joka oli joskus ajatuksena mahdoton. Toive siitä heräsi viimeistään 1700-­luvun lopulla Ranskan suuressa vallankumouksessa. Se valoi uskoa yhteiskuntajärjestelmien muuttumis­kykyyn ja ihmisen muutoksen mahdollisuuteen.

On olemassa päämääriä, tavoitteita ja ideoita, joita on käytännössä mahdotonta tavoittaa täydessä mitassaan. Silti niitä pitää tavoitella. Jokainen lähentymisyritys siroaa ympärilleen alkuperäistä ideaa käytäntöön. Ideoiden synnyttämä liike luo ihmisyyttä ja kulttuuria. Kulloinenkin yhteiskuntamalli arvoineen tuottaa aina näköistään ihmisyyttä. Myös nykyisen raakuuden.

Se mikä joskus oli mahdotonta, on nyt mahdollista – työntekijöiden oikeu­det, ilmainen koulutus, pyrkimys tasa-arvoon, lasten- ja ihmisoikeudet, sananvapaus, pohjoismainen malli hyvinvointivaltioista ja kuolemanrangaistuksen poistaminen. Niistä jokainen on kasvanut todeksi utooppisten ideoiden versoista. Se, mikä nyt on mahdollista, ei ole välttämättä sitä enää huomenna. Esimerkiksi akateeminen tutkimuksen vapaus on sukupuuton partaalla. Ideoiden dialogin ja materiaalisen todellisuuden välillä on yhteys, vaikka muuttaisimme asumaan internettiin.

Demokratia ei ole koskaan valmis, korostaa filosofi Teppo Eskelinen (s. 25–26) tuoreessa kirjassaan Demokratia utopiana. Kuitenkin siihen suhtaudutaan kuin perintöastiaan, joka on kotihyllyssä, mutta sitä ei uskalleta nostaa käyttöön. Tietyt teemat suljetaan demokratian ulkopuolelle, eikä niitä edes kyetä ajattelemaan poliittisesti. ”Eliitit, hallitsijat ja byrokraatit ovat aina pyrkineet rajaamaan kansan valtaa sopivaan lokeroon, annostellen sitä korostetun varovaisesti”, Eskelinen kirjoittaa ja muistuttaa, että kun vallankumouksissa demokratiaa on vaadittu, niin se on yleensä myös silloin edennyt.

Viime syksynä kuuntelin Pietarissa historioitsija Anrei L. Vassojevitsin luentoa Venäjän vallankumous 100 vuotta. Vassojevits väitti, että vallankumouksen esimerkki painosti eurooppalaisen eliitin tasaamaan omaisuuttaan ja valtaansa koko kansalle. Vallankumous työnsi liikkeelle eurooppalaiset demokratiat ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion. Syntyy mielikuva verojen maksamisesta yhteiskuntarauhan suojelurahoina.

Legendaarinen ulkomaanreportteri Eeva Lennon (s. 23) näkee Ranskan keltaliivien nousussa vastakkain globalisaation syrjäyttämän uuden proletariaatin ja suurkaupunkien edistyksellisen eliitin. Edullinen bensa on ensimmäiselle elinehto, jälkimmäiselle ympäristökatastrofi. Demo­kratian vaatimat kompromissit eivät ole kenellekään helppoja. Onko demokratian kriisi myös sitä, että olemme sisäistäneet kuluttajan logiikan verenkiertoomme? Sitä saa mitä tilaa, ei toimi demokratiassa, joten tuskastumme.

Demokratia on kompromissia, yhdessä elämisen muoto. Se nähtiin alkuhämärässään myös rauhanliikkeenä. Äärimmäiset äänenpainot vaimenee ja tunteet viilenevät jonkin asteen matkallaan kannatuksen kautta parlamenttiin.

Jarkko Kumpulainen

Kommentoi Facebookissa
Vocapeople