Blogikuva_LOPULLINEN_TakaisinKaappiin

First kiss

 

USS The Sullivans -taisteluhävittäjä saapui kotisatamaan Jacksonvilleen Floridaan viime joulukuussa. Ensimmäisenä laskusiltaa pitkin maihin astui merimies Kenneth Woodington. Takana oli 7 kuukauden komennus Persianlahdella ja Euroopassa.

Kenneth oli voittanut laivalla järjestetyt arpajaiset.

Arpajaiset ovat tärkeä osa laivaston kotisatamaan paluun perinnettä. Royal Connell and William Mack kertovat teoksessaan Naval Ceremonies, Customs, and Traditions Sixth Edition(1934), että tapa lipua satamaan miehistö rivissä reelingillä juontuu aina vuoteen 1596 ja englantilaisten hyökkäykseen espanjalaisia vastaan operaatiossa, joka tunnetaan nimellä The Cadiz Expedition. Aikalainen, kuningatar Elizabethin henkilääkäri Roger Marbecke (1536–1605) kirjoitti, miten merimiehet järjestäytyivät kannelle rintarinnan osoittaakseen satamassa odottaville urheuttaan ja joukkovoimaansa. Toinen merkittävä puoli seremoniaa on alusta asti ollut kotisatamassa vastaanottamassa oleva yleisö; vaimot, äidit, isät, tyttäret, pojat, ystävät, muut kylänmiehet ja -naiset eli kaikki kynnelle kykenevät.

Laivan saapuminen kotisatamaan oli Tapaus.

 

Aikojen saatossa traditioon on tullut uusia ulottuvuuksia. Reelinkien miehittämisen lisäksi ensimmäisenä kotisatamassa maihin astuvan kunniatehtävästä on alettu kisata arpomalla. Kyseessä on first kiss raffle ja voitto antaa luvan astella laskusiltaa pitkin ensimmäisenä. Seuraavana vuorossa marssivat ”uudet isät”, joita odottavat komennuksen aikana syntyneet vauvat, ja jotka isät siis näkevät ensimmäistä kertaa.

Satamassa Kennethiä oli odottamassa sydän pakahtuen aviomies Bryan Woodington. Kuten perinteisiin kuuluu, miehet suutelivat.

Sekä miehistö että suuri vastaanottajajoukko satamassa olivat odottaneet suudelmaa henkeään pidättäen ja lippuja liehutellen. ”First kiss” on koko kotiinpaluuseremonian huipennus.

News4Jax-televisiokanava uutisoi suudelmasta uutislähetyksessään ja julkaisi siitä kuvan eri kanavissaan. Kuvassa Kenneth, valkoihoinen merimies laivaston univormussaan, taivuttaa Bryanin, valkoisiin farkkuihin ja hihattomaan t-paitaan pukeutuneen mustan miehen, kuin argentiinalaiseen tangoon ja suutelee tätä. Kuva on pastissi kuuluisasta Alfred Eisenstaedtin ottamasta V-J in Time Square-valokuvasta, joka tunnetaan myös nimillä V-Dayja The Kiss. Alkuperäisessä kuvassa univormuun sonnustautunut merimies kaappaa syleilyynsä legendan mukaan ventovieraan valkoisiin pukeutuneen naisen Times Squarella New Yorkissa elokuun 14. päivänä 1945. Kyseessä oli V-J Day eli Victory over Japan Day, päivä, jona juhlittiin Yhdysvaltojen voittoa Japanista. Life-lehti julkaisi kuvan viikkoa myöhemmin.

News4Jax julkaisi oman versionsa kuuluisasta suudelmasta joulukuun 21. päivänä 2018. Kuva punoi valloittavalla tavalla yhteen monta asiaa: laivaston uljaan tradition, maailmankuulun valokuvan, musta- ja valkoihoisen miesparin. Sekä sen, että sotilas, jota tavataan pitää sankarina, paljastuu homoseksuaaliksi.

Syttyi paniikki.

Katsojat raivostuivat ja alkoivat pommittaa televisioasemaa kirjeillä, sähköposteilla ja puheluilla. Osa kommenteista uutiskanavan sosiaalisenmedian tileillä on rumaa luettavaa.

Minua se ei yllätä.

 

USA:n manteretta halkovat kolme ”vyötä”. Eteläisimmässä osassa sijaitsee ”sun belt” ja se ulottuu itärannikolta länsirannikolle asti. Alue tunnetaan myös nimellä Southern one third – eteläinen kolmasosa. Pohjoisessa idästä länteen päin, Pennsylvaniasta Michiganiin, sijaitsee ”rust belt”, ennen teräksinen vyöhyke, mutta nyt ”ruostunut” teollisuusalue. Etelässä itärannikolta Texasiin asti sijaitsee kolmas vyö, uskonnollinen ”bible belt”, joka muodostaa lähes puolet aurinkovyöhykkeestä. Sillä erotuksella, että Floridasta vain pohjoinen osa kuuluu raamattuvyöhykkeeseen, eteläinen Florida ja sen suuret kaupungit kuten Miami, Orlando ja Tampa jäävät uskonnollisen alueen ulkopuolelle. Olin käymässä Floridassa juuri ennen kuin USS The Sullivans kotiutui. Liikuin osavaltiossa etelästä aina pohjoiseen rajan yli Georgiaan. Sukupuolivähemmistöön kuuluvan silmin katsottuna elämänmeno pohjoisella raamattuvyöhykkeellä ei näyttänyt erityisen vapaamieliseltä. Syrjintä on peitellympää, näkymättömäksi tekemistä ja kuoliaaksi vaikenemista: sukupuolivähemmistöt ja sateenkaarielämäntapa eivät näy eivätkä kuulu missään – homorummutus on yhtä vahvaa kuin vaiennut viulu. Perinteiset ja puritaaniset arvot ja asenteet sen sijaan ovat voimissaan. Ei siis mikään ihme, että osa jacksonvilleläisistä katsojista raivostui.

Matkustin Floridaan toiveikkaana.

Toivoin saavani muutaman viikon hengähdystauon itseni kieltämisestä, salaamisesta, halusin tulla hetkeksi ulos kaapista, jonne olin joutunut palaamaan muutettuani Arabian niemimaalle. Halusin olla miettimättä jokaista sanaa kolmeen kertaan ennen kuin lausun sen ääneen. Halusin olla kontrolloimatta pilkuntarkasti jokaista elettäni ja ilmettäni, vahtimatta pikkurilliäni, ettei se vain sojota liian terhakasti pystyssä tai ole väärään suuntaan kallellaan. Halusin edes hetken olla miettimättä, miten š:ni suhisee, särisee tai särähtää, kun puhun. Unelmoin iltakävelystä käsi kädessä rakkaimpani kanssa. Niin, ja siitä suudelmasta, joka kertoisi enemmällä kuin tuhannella sanalla, että rakastan tuota toista.

Mutta enhän minä voinut.

Kaapista ei tulla ja mennä kuin Stockan pyöröovista.

Floridassa huomasin, ettei arabialainen kulttuuri ja ympäristö minua kaappiin sulkenut, vaan Suomi, suomalaiset ja suomalainen yhteiskunta, ja ettei USA:kaan, jonne ajatellaan mahtuvan elämän koko kirjo laidasta laitaan, ole arkielämän tasolla mikään sateenkaariväen Eden. Peittelyn, kontrolloinnin ja salailun siemenet ovat kylvetty minuun aikoja sitten, ja meninpä minne vain, kasteluvettä ja lannoitetta on tarjolla yllin kyllin.

 

Kaappiin palaaminen palauttaa mieleeni unen, josta heräsin kaapissa vaikka olin nukahtanut sänkyyn. Olin 12-vuotias seiskaluokkalainen, kun näin unta liikunnanopettajastani. Olin liikuntasalin pukuhuoneen suihkussa, jonne opettaja seurasi minua, aina suihkun alle asti ja kietoi vahvat kätensä ympärilleni. Heräsin ennen kokemattoman autuaana ja melkein tunsin käsivarret yhä ympärilläni. Varhaisteinin vaistolla ymmärsin, mistä suunnasta lähteä etsimään läheisyyttä ja rakkautta. Oikea osoite ei kuitenkaan ollut kyseinen liikunnanopettaja, joka kaikkien edessä syrji ja häpäisi minua huutamalla, haukkumalla ja ajamalla ulos tunneilta: ”Ala vetää täältä, ei täällä tollasta neitiä kaivata!” Niin, minnepä muualle minä olisin mennyt kuin sinne suihkuun.

Tuosta heräämisestä elämääni alkoivat hallita salailu, häpeä ja pelko paljastumisesta – kaikki muu oli toissijaista. Yllättävää, miten tuoreina ja elinvoimaisina häpeä ja pelko ovat säilyneet alitajunnan lautumissa ja mielen sedimentissä. Vaakakupissa ei paina paljoakaan, vaikka olisin kuinka vahva sisäisesti ja tehnyt kuinka sinnikkäästi työtä oman mieleni sisällä löytääkseni oman paikkani ja olemisen tapani, jos ja kun yhteisö ympärillä tuomitsee, halveksii, syrjii ja sulkee ulkopuolelleen. Identiteetti rakentuu oman itsen ja muiden välisessä vuorovaikutuksessa, vuoropuhelussa, johon osallistuu koko yhteisö – yksinpuhelulla tai monologilla ei minän rakentaminen onnistu. Tästä syystä homorummutusta tarvitaan yhtä lailla kuin heterorummutustakin unohtamatta muitakaan sateenkaarenvärisiä komppeja.

 

Kommentoi Facebookissa
Educa 2019
Helsinki liikkuu