World Trade Centeristä Afganistanin raunioille

Uusi vuosituhat toi tullessaan paljon dramatiikkaa ja muutoksia myös Naton toimintaan. Tiistaina 9. syyskuuta 2001 matkustajalentokoneet törmäsivät New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneihin, jotka sortuivat. Tuhansien ihmisten kuolema USA:n näyteikkunassa oli maailmanlaajuinen mediashokki. Isku johti ensimmäistä kertaa historiassa Naton 5. artiklan käyttöönottoon.

Tilanne oli hyvin toisenlainen kuin se konventionaaliseen sotaan kuuluva hyökkäys, johon Nato oli perustamisvaiheessaan valmistautunut, ja lopulta USA päätti toimia ilman Natoa – ilmeisesti lähinnä sen vuoksi, että sen sotilaallisen voiman ja teknologisen etumatkan rinnalla Nato-liittolaiset olisivat olleet enemmänkin jarruttava kuin avustava tekijä. Nato-maat avasivat ilmatilansa, satamansa ja lentokenttänsä tulevan operaation käyttöön. Presidentti George W. Bush ilmoitti maailman olevan terrorismin vastaisessa sodassa joko USA:n puolella tai sitä vastaan. Yhdysvaltojen mukaan iskuun syylliset löytyivät Afganistanista, jonne se hyökkäsi lokakuun alussa Enduring Freedom -nimeä kantavassa operaatiossa aloittaen samalla uuden, edelleen jatkuvan kierroksen Afganistanin vuosikymmeniä kestäneessä väkivallassa. Tammikuussa 2002 maahan saapui YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksella monikansallisia ISAF-joukkoja (International Security Assistance Force) pitämään yllä turvallisuutta ja tukemaan hallintoviranomaisia jälleenrakentamisen mahdollistamiseksi. ISAF siirtyi Naton vastuulle lokakuussa 2003, ja 2006 se yhdistettiin USA:n Enduring Freedom -operaation kanssa.

ISAFin toiminta-aluetta laajennettiin vaiheittain kattamaan koko maa, ja vastuun siirto monikansallisille joukoille vapautti USA:n joukkoja varsinaisiin taistelutehtäviin tai muualle siirrettäviksi. Kokonaisuudessaan ISAFin luonne muuttui matkan varrella tavattoman paljon: 3 000 miehen vahvuiseksi suunnitellusta rauhanturvaoperaatiosta tuli lähes 50 000 sotilaan vahvuinen Nato-operaatio, joka oli aseellisen konfliktin osapuoli. Ei ihme, että ISAF-operaation tavoitteet tavoitteet hämärtyivät paitsi afgaanien myös amerikkalaisten ja lopulta itse ISAF-joukkojenkin mielissä.

Afgaanitaistelijoiden silmin läntiset miehittäjät ovat yhtä ja samaa joukkoa ja amerikkalaiset puolestaan pilkkasivat apujoukoiksi katsomansa ISAFin lyhenteen tulevan sanoista ”I Suck at Fighting” tai ”In Sandals and Flip-flops”.

Suomi on osallistunut ISAFiin vuodesta 2002 saakka. Kesäkuussa 2014 Iltalehti julkaisi artikkelin Suomalainen sankari johti ilmaoperaatioita Afganistanissa. Jutussa sotatoimialueella monikansallisia ilmaoperaatioita johtanut suomalaisupseeri puhuu muun muassa alueen ”putsaamisesta” johtamillaan taisteluhelikoptereilla. Mahdollisia oheisvahinkoja ei jutussa mainita, mutta lukijana voi vain todeta, että kylläpä rauhanturvaaminen on muuttunut – sitä ei tunne enää entisekseen.

Virallisesti Suomen osallistumisessa ISAF-operaatioon on ollut kyse kriisinhallinnasta, mutta sisäpoliittisista syistä sen kohdalla on kuitenkin vedottu jatkuvasti rauhanturvaamisen perinteisiin. Suomen mukanaoloa Afganistanissa on perusteltu paitsi humanitaarisilla syillä, myös periaatteella, jonka mukaan kaukaistenkin kriisien hoitamiseen osallistuminen on meidän vastuullamme, koska vain siten voimme estää kriisin laajenemisen suoraan meitä koskettavaksi. Tuo periaate on sikäli mainio, että kun ”vastuuseen” sisällytetään aseellisen voiman käyttö, se johtaa meidät kantamaan osamme uudesta valkoisen miehen taakasta, joka tarkoittaa moraalista velvoitetta osallistua aseellisiin konflikteihin missä tahansa maailman kolkassa. Resurssien väistämätön rajallisuus tekee tuosta velvoitteesta ehdollisen, eli me voimme osallistua mihin tahansa konfliktiin, mutta samalla se tekee myös välttämättömäksi integroitumisen osaksi Naton tapaisia, globaaleihin operaatioihin kykeneviä voimia. Kuten on tietysti tapahtunutkin.

Professorin arvonimen saanut tutkija Juhani Suomi rinnasti 2009 Suomen ISAF-joukot vuonna 1941 Saksan käyttöön luovutettuun suomalaiseen SS-pataljoonaan. Professorin mukaan ISAF-joukoilla pyrittiin miellyttämään USA:ta samalla tavoin kuin SS-pataljoonalla aikoinaan Saksaa. Samana vuonna tunteita kuohuttaneita näkemyksiä esitti myös hyvin Nato-myönteisistä mielipiteistään tunnettu Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak, joka kirjoitti Suomen olevan sotaa käyvä maa Afganistanissa. Vastuulliset ministerit kiistivät tällaiset näkemykset jyrkästi.

ISAF-operaation lähestyessä loppuaan 2014 puolustusministeri Haglundia on vaikuttanut huolestuttavan kyseenalaiseksi jääneiden tulosten asemasta lähinnä se, että operaation päättymisen myötä ”Suomea uhkaa jääminen ulos Nato-maiden kokouksista” ja joukot jäävät jatkossa ilman Afganistanissa hankittua kokemusta.

Jos Afganistan on siis suomalaisten kannalta ollut ulkopoliittinen pelimerkki ja harjoitusleiri, jossa on ammuttu kovilla, niin afganistanilaisten ohella on unohdettu myös operaatioon osallistuneet suomalaissotilaat, jotka ovat joutuneet kamppailemaan tarvitsemansa psyykkisen hoidon ja tuen saamiseksi kotiutumisen jälkeen. Tilannetta on vaikeuttanut Afganistan-operaation epäselvä status. Vaikka kriisinhallintaoperaatio muuttui loppuaan kohden yhä selvemmin sodaksi, jossa suomalaisjoukot olivat osapuolena, on puhuttu kiertoilmauksin ”sodankaltaisista olosuhteista” – ja samalla heikennetty apua tarvitsevien sotilaiden oikeudellista asemaa.

Suomi ei ole ainoa maa, joka on joutunut vääntämään itsensä moninkertaiseen solmuun Afganistanissa. Esimerkiksi Saksassa taistelutoimintaan osallistuminen ja siviiliuhrien runsaus ovat aiheuttaneet runsaasti vastalauseita. Skandaali sodan siviiliuhrien salailusta johti ministerin eroon jo vuonna 2009, ja seuraavana vuonna erosi puolestaan Saksan liittopresidentti Horst Köhler, joka joutui arvostelun kohteeksi todettuaan, että Saksa voi tarvita sotilaallisia väliintuloja ulkomailla taloudellisten etujensa suojelemiseksi. Erotessaan Köhler piti täysin asiattomana kritiikkiä, jossa annettiin ymmärtää, että hän kannattaisi armeijan toimintaa, joka ei olisi perustuslain mukaista. Tässä Köhler oli oikeassa. Sotilaallisen voiman käyttäminen taloudellisten etujen turvaamiseksi on kirjattu sekä Bundeswehrin että Naton toimintaperiaatteisiin.

USA harjoitti Alankomaiden painostamista Afganistan-operaation suhteen Naton piirissä olevan ”solidaarisuusvelvoitteen” pohjalta. Irakissa Yhdysvaltojen laivaston kapteenina palvellut ja sittemmin myös Afganistanissa ulkoministeriön työntekijänä toimineen Matthew Hohin mukaan alankomaalaiset parlamentaarikot ja tiedustelupalvelun työntekijät ovat kertoneet hänelle, että USA uhkasi asettaa Rotterdamin sataman (joka on Euroopan suurimpana satamana merkittävä tulonlähde valtiolle) boikottiin armeijan ja hallituksen kuljetusten osalta, jos maa irtautuu Afganistanista. Alankomaiden osuus olikin merkittävä vuonna 2010 tapahtuneeseen vetäytymiseen saakka, joilloin maan hallitus kaatui operaation aiheuttamiin erimielisyyksiin.

Ilmeistä on, että tuoreimmat Viron tapaiset Naton jäsenmaat ovat lähettäneet joukkojaan Afganistaniin tuo solidaarisuusvelvoite kirkkaana mielessään – vaikutelma Suomen toiminnasta on samansuuntainen, vaikka jäseniä emme olekaan. Vuoden 2011 Wikileaks-vuodon raporteissa ”vankkumattomaksi transatlantistiksi” kuvattu Alexander Stubb nousi ulkoministeriksi vuonna 2009, ja USA:n Helsingin-lähetystössä arvioitiin kokoomuksen saattavan ”hyvinkin venyttää turvallisuus- ja ulkopolitiikan konsensusta, mikä saattaa puolestaan johtaa meidän oman politiikkamme linjoille, eli syvempään osallistumiseen Afganistanissa”.

USA:n lähetystön arvioiden ammattitaitoisuutta voi jälkikäteen kiitellä: varsinkin pääministeriksi nousunsa jälkeen Stubb on paitsi venyttänyt turvallisuus- ja ulkopolitiikan konsensusta, myös ilmaissut halunsa päästä konsensuksesta ylipäätään eroon.

Terrorismin vastaisen sodan nimissä tehdyn ensi-iskun jälkeen Afganistanin operaatiota on oikeutettu ihmisoikeuksien turvaamisen, maan jälleenrakentamisen ja vakauttamisen, huumetuotannon kitkemisen ja naisten aseman parantamisen tapaisilla perusteluilla. Monilta osin tuloksia voi kutsua lähinnä katastrofaalisiksi.

Edelleen toimiva Guantánamo Bayn vankileiri jää historian lehdille terrorismin vastaisen sodan ja Afganistan-operaation synkkänä muistomerkkinä CIA:n vankilentojen ja salaisten kidustuskeskusten ohella. Afganistanissa sodan ratkaisu ei ole edelleenkään näköpiirissä kymmenistätuhansista uusista siviiliuhreista huolimatta, taleban-hallinnon viimeisenä vuotena romahtanut unikon tuotanto palasi vuodessa ennalleen USA:n miehitysjoukkojen tulon jälkeen ja nousi vuoden 2014 tilastojen mukaan uusiin ennätyslukemiin. Maan hallinto on edelleen totaalisen korruptoitunut ja Amnesty International tutkii parhaillaan Yhdysvaltojen erikoisjoukkojen maassa tekemiä siviilien murhia ja kidutusta. Keväällä 2009 paljastui, että Suomen ulkoministeriön rahoittama Pohjois-Afganistaniin rakennettu naisvankila toimi itse asiassa vankityövoimalla pyörivänä bordellina.

Tämä kaikki ei estänyt Naton pääsihteerinä toiminutta Anders Fogh Rasmussenia lausumasta järjestön Walesin huippukokouksessa syyskuussa 2014, että ”Nato on saavuttanut Afganistanissa tavoitteensa, maa ei enää ole terrorismin turvapaikka” – samalla vakuuttavuudella, jolla hän Tanskan pääministerinä toimiessaan ilmoitti maaliskuussa 2003 Irakilla olevan joukkotuhoaseita: ”Me emme oleta niin. Me tiedämme.”

Teksti on katkelma Like Kustannuksen 2015 julkaisemasta pamfletista Nato hampaankolossa

Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019
Route Couture