Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Fanny Malinen
Poliisi, mutta laillisesti.
Elokuussa 2011 Lontoon Tottenhamissa poliisi ampui miehen.
Vain tunteja myöhemmin uutinen oli kaikkialla: laukaustenvaihdossa poliisin kanssa on kuollut mies, joka oli poliisin seurannassa ja jolla oli jengikytköksiä. Suurimmalle osalle brittejä asia oli sillä selvä. Rikollinen oli ampunut poliisia, poliisi oli ampunut takaisin. Eikä kukaan kunnon kansalainen tietenkään voinut samaistua ongelmalähiön Dugganiin, josta tehtiin suuren yleisön silmissä gangsteri, matkalla käyttämään vastahankittua asetta.
Jokin Mark Dugganin tapossa kuitenkin kosketti tottenhamilaisia, ja kun poliisiaseman eteen pari päivää myöhemmin kokoontui väkeä osoittamaan myötätuntoaan Dugganin perhettä ja suuttumustaan poliisia kohtaan, syttyi vakavin mellakka vuosikymmeniin. Se levisi ensin muualle Lontooseen ja sittemmin muualle Englantiin.
Sitä, ampuiko poliisi Dugganin laittomasti (unlawful killing) vai laillisesti (lawful killing) on tämän talven mittaan puitu oikeudessa. Tammikuun toisella viikolla jury oli tehnyt päätöksensä: laillisesti.
Duggan ammuttiin osana operaatiota, joka tähtäsi laittomien aseiden torjuntaan. Mies oli taksissa, kun hänet pysäytettiin, ja hänellä oli mukanaan laatikko, jossa juuri hankittu ase ilmeisesti oli. Mutta siinä, mitä aseelle tapahtui, silminnäkijöiden kertomukset eriävät.
Poliisi V53, joka ampui Dugganin, on moneen kertaantodistanut nähneensä Dugganin osoittavan häntä sukkaan käärityllä aseella. V53 kuvasi hetken ikuistuneen tajuntaansa niin, ettei ikinä unohdu. Koska aseen piippu osoitti häntä kohden, V53 ampui, ensin rintaan pysäyttääkseen Dugganin ja sitten käsivarteen. Silminnäkijä B, joka näki Dugganin ampumisen ikkunastaan, sanoi olevansa täysin varma, että uhrilla oli ampumishetkellä kädessään puhelin, joka kimalsi auringossa niin, ettei voinut olla sukan sisällä, ja kädet kohotettuna pään yläpuolelle antautumisen merkiksi. B kuvaili tilannetta teloitukseksi.
Taksikuski, joka kuljetti Duggania pysäytyshetkellä, todisti Dugganilla olleen mukanaan laatikko, jota hän ei kuitenkaan koko matkan aikana avannut. Asetta kuski ei nähnyt, eikä Dugganin tekevän minkäänlaisia uhkaavia liikkeitä.
Ase löytyi myöhemmin nurmikolta seitsemän metrin päästä. Se oli sukan sisällä, eikä kummassakaan ollut Dugganin sormenjälkiä. Paikalla olleista poliiseista – kaikki erikoiskoulutettuja pitämään silmänsä naulittuina rikollisen aseeseen – kukaan ei varmasti nähnyt Dugganin heittäneen asetta pois. Sen sijaan on olemassa todistaja, joka näki yhden poliiseista ottavan aseen taksista, ja valvontakameran video, jossa yksi poliiseista kävelee nurmikolle, josta ase myöhemmin löydettiin.
Asiantuntijoiden mukaan Dugganin tappanut luoti upposi rintakehään yläviistosta, mikä tarkoittaisi sitä, että mies olisi ensimmäisen, käsivarteen osuneen luodin jälkeen ollut kykenemätön seisomaan tarpeeksi suorassa osoittaakseen poliisia aseella.
Mark Dugganin kuolemaan johtaneita tapahtumia tutkinut kymmenhenkinen jury tulikin siihen tulokseen, että miehellä ei ollut kädessään asetta, kun tämä ammuttin. Jury päätti myös, että Duggan tapettiin laillisesti. Tämä täysin järjettömältä kuulostava yhdistelmä on mahdollinen silloin, kun kuolemaan johtaneet luodit ampunut poliisi uskoo vakaasti ja rehellisesti, että hänen edessään seisseellä ihmisellä on ase ja tämä on valmis käyttämään sitä.
Juryn tehtävä oli kaikkea muuta kuin helppo. Ainoat siviilit, jotka todistivat oikeudessa, olivat traumatisoituneet tapahtumista vakavasti ja B oli kertaalleen muuttanut kertomustaan. Poliisien kertomukset olivat kyllä yhteneviä, mutteivät välttämättä todisteiden kanssa; lisäksi näiden oli annettu istua keskenään kahdeksan tuntia kirjoittamassa lausuntojaan.
Kesän 2011 mellakoiden taustalla oli tietysti paljon: köyhyyttä ja syrjäytymistä, sitä etteivät vallanpitäjät tee asioille mitään. Osattomuutta yhteiskunnasta, johon kuulumisen saattoi hetkellisesti saavuttaa ryöstämällä urheiluliikkeestä merkkilenkkarit. Mutta epäluottamusta poliisia kohtaan ei myöskään voi vähätellä.
Kaikkihan sen tietävät. Poliisilla on valta pysäyttää ihmisiä kadulla ja tutkia näiden taskut ja tavarat, ja näitä valtuuksia käytetään niin paljon useammin etnisten vähemmistöjen edustajiin, että siihen ei ole minkäänlaista tilastollista selitystä.
Etnisiin vähemmistöihin kuuluvilla on valkoisiin nähden noin viisinkertainen todennäköisyys sekä joutua syytteeseen päihteiden hallussapidosta että tulla tuomituksi.
Poliisilla sen sijaan on hyvät mahdollisuudet olla joutumatta tuomituksi kuolemista, jotka tapahtuvat joko putkassa tai muualla kontaktissa poliisin kanssa. Niitä kuolemia on ollut vuoden 1990 jälkeen lähes 1 500, ja etnisten vähemmistöjen edustajat ovat muuten yliedustettuina tässäkin tilastossa.
Eikä vikaa ole vain poliisissa, vaan siinä, jonka pitäisi valvoa poliisia: puolueeton Independent Police Complaints Commission IPCC kun julkisti Dugganin kuolinpäivänä poliisilta saamansa tiedon, jonka mukaan poliisi oli ampunut miehen kuoliaaksi tämän ammuttua kohti poliisia. IPCC:llä kesti kolme viikkoa oikaista, että poliisiradioon osunut luoti olikin yksi poliisin luodeista, eikä Duggan ampunut laukaustakaan.
On hyvä kysymys, miten on mahdollista että kokenut ja koulutettu poliisi erehtyy niin pahasti, että kuvittelee aseen piipun sinne, missä sitä ei ole. Mutta vaikka V53 olisi vilpittömästi uskonut niin, se että hän ei joudu vastuuseen erehdyksestään ei ole omiaan ainakaan parantamaan poliisin ja Lontoon lähiöiden asukkaiden tulehtuneita suhteita. Siksi juryn päätös on otettu täällä vastaan epäuskon, pettymyksen ja vihan tuntein.
Harva tuntee, että Dugganin kuolemaa ympäröiviin epäselvyyksiin on saatu vastausta. Suurin kysymys on kuitenkin, mikä laukaisee seuraavat mellakat.
