Mustista ja valkoisista

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Erick Cabrera

Tiedän nyt, etteivät kaikki suomalaiset ole ujoja, mutta eivät myöskään rommitynnyrissä uivia rokkareita.

Nicaragua sekoitetaan tosi usein Nigeriaan. Vaimoltani kysytään vieläkin silloin tällöin, miten hänellä meni siellä Afrikassa. Se saa vaimon kiskomaan tukkaansa: Mistä lähtien ihmisillä on alkanut mennä Väli-Amerikka ja Afrikka sekaisin? Meitä nicaragualaisia tämä sekaannus ennemminkin naurattaa, koska meillä päin ei ole tapana suutahdella joutavista. Ja totta puhuen, enpä minäkään tietäisi paljoa Suomesta, ellei elämä joskus veisi ihmistä pitkin omia, kummallisia polkujaan.

Nicaraguassa työskentelin espanjanopettajana. Käsitykseni Suomesta alkoi muotoutua ensimmäisen kerran, kun kielikouluun, jossa työskentelin, ilmaantui kaksi suomalaista nuorta naista. Ja kun tapaat ensimmäisen kerran ihmisiä jostakin uudesta, tuntemattomasta maasta, jutut kääntyvät tietenkin jossain vaiheessa siihen.

Niinpä me sitten puhuimme tyttöjen kanssa Suomesta. He kertoivat minulle suomalaisesta kulttuurista, kylmästä ilmasta, karaokesta. Puhuttiin yhdestä biisistä jonka nimi on espanjaksi ”Maldita Primavera” ja joka on kuulemma tosi kuuluisa Suomessa. Puhuttiin myös uskonnosta ja politiikasta. Siitä, miltä lumi tuntuu. Vasta sinä päivänä sain tietää, että Nokia on suomalainen firma eikä aasialainen, kuten olin luullut.

Tytöt kertoivat, että Suomessa on talvella pimeää, ja että ihmiset käyttäytyivät siellä jotenkin eri tavalla kuin meillä Nicaraguassa oli tapana. Että siellä päin oltiin tosi ujoja. Sitten ne alkoivat samaan syssyyn kertoa saunasta ja kehuivat, että Suomessa ihmiset kuljeksivat alasti ilman sen suurempaa numeroa, ja saunaankin mentiin porukalla persukset paljaana. No jopas ne tosiaan olivat ujoja, minä kummastelin.

Meillä Nicaraguassa voidaan kyllä näyttäytyä joskus hyvinkin niukoissa vaatekappaleissa, mutta ilman vaatteita lähinnä syntymän, peseytymisen ja lapsenteon yhteydessä, eikä silloinkaan koko kaveriporukalla.

Ja niin minulle muodostui ensimmäinen Suomi-kuva. Päällimmäiseksi minulle jäi mieleen kolme asiaa – johtuen ehkä siitä, että tytöt toistivat niitä erityisen ahkerasti: Suomessa oli lunta, siellä oli talvella pilkkopimeää, ja ihmiset olivat tosi ujoja – paitsi siellä niiden saunassa.

Kun suomalaistytöt olivat matkustelleet aikansa Nicaraguassa, he palasivat Suomeen. Meistä tuli Facebook-kavereita, ja jatkoimme yhteydenpitoa. Parin vuoden päästä tytöt matkustivat jälleen Nicaraguaan, ja tällä kertaa heidän mukanaan oli lauma kavereita, yksi mieskin. Muistaakseni he olivat Nicaraguassa joulun ja uuden vuoden ajan. Oli miten oli, tässä vaiheessa minulle tarjoutui hyvä tilaisuus tarkkailla hiukan lähemmin, millaisia ihmisiä suomalaiset olivat. Aika pian minusta alkoi näyttää, että he olivat tosiaan aika erilaisia kuin nicaragualaiset.

Kukaan koko seurueesta ei juonut pisaraakaan viinaa eikä polttanut edes tupakkaa, vaikka he olivat lomalla ja olimme keskellä kiivainta juhlakautta. Uudenvuodenaattona he kutsuivat minut illanviettoon, ja sama juttu: ei pisaraakaan olutta eikä rommia. Niitä sanoja ei edes mainittu. Sen sijaan he olivat raijanneet mukanaan varmaan kaksikymmentä eri lajia suomalaisia karkkeja ja snackseja, jotka huuhdeltiin alas Coca Colalla. Selvisi, että tällainen ilonpito johtui heidän uskonnollisesta vakaumuksestaan. Selvä, minä ajattelin; tällaisia suomalaiset sitten olivat. Ne eivät juoneet viinaa ja olivat kaikki hyvin hartaita, uskonnollisia ja siveitä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Se ilta oli muutenkin hyvin opettavainen. Opin ensimmäiset sanani suomeksi: ”kiitos” ja ”karkki”. Se ilta oli myös ensikohtaamiseni salmiakin kanssa. Olipahan totta tosiaan melko erikoista. En vielä vuosien jälkeenkään oikein ymmärrä, miten se voi olla joillekin ihmisille niin vastustamatonta herkkua. (Harjoittelen kyllä salmiakin syömistä säännöllisesti, koska olisi mukavaa jonakin päivänä tietää, mikä siinä oikein on se juju.) Mutta tuona iltana en voinut aavistaa, että käsitykseni suomalaisista tulisi hyvin pian muuttumaan, ja varsin perusteellisesti. Ei missään nimessä huonommaksi – oppisinpahan vain, että suomalaisissa, kuten kaikissa muissakin kansoissa, oli koko lailla variaatiota.

Jonkin ajan päästä työni espanjanopettajana vähenivät, ja aloin osakkaaksi yhteen baariin. Päätimme järjestää kerran viikossa karaokeillan, koska me nicaragualaiset totisesti tykkäämme loilottaa romanttisia balladeja saavutettuamme tietynasteisen humalatilan. Ja kielelläkään ei enää siinä vaiheessa ole niin väliä, kännissä laulamme sujuvasti vaikka mandariinikiinaksi. Yhteen karaokeiltaan saapui porukka ulkomaalaisia. Sinä iltana satuin itse olemaan DJ:nä, koska se varsinainen DJ ei ollut ilmaantunut töihin.

Kun olut alkoi tehdä tehtävänsä, asiakkaat alkoivat saapua yksi toisensa jälkeen tilaamaan itselleen biisejä. Yhtäkkiä joku pyysi musiikkia semmoiselta reggaeartistilta, jonka nimi kuului jotenkin että ”Yuca Poika”. (Nicaraguassa kasvaa yuca-niminen juures, joka kuuluu tavanomaisiin soppa-aineksiin). Artisti oli kuulemma suomalainen. Sepä erikoista! Kukaan ei ollut vielä koskaan pyytänyt suomalaista musiikkia. ”Ja mistäs sinä sitten olet kotoisin?” Kysyin asiakkaalta. ”SUOMESTA!” hän kiljui musiikin yli. Kun asiakkaan suu muodosti sanan ”Suomesta”, minä jäin toljottamaan häntä suu auki. Annoin katseeni valua hitaasti asiakkaan päästä varpaisiin, ja aivoissani se kohta, jossa pidin rekisteriä otsikon ”suomalaiset” alla, piippasi järjestelmävirhettä.

Asiakas oli nuori nainen. Hän oli pukeutunut niin kuin sellaiset ihmiset, jotka rakastavat rokkia, mutta samaan aikaan myös loikoilemista rannalla. Hänen shortsinsa muistuttivat pikkuhousuja, ja päällä hänellä oli niin avonainen paita, että en tiedä kuuluuko sellaista edes sanoa paidaksi vai onko sillä jokin muu nimi. Hänellä näytti olevan ainakin sata korvakorua, ja yksi viehe roikkui hänen navastaan. Hänen hiuksensa oli leikattu graafisesti, jotenkin toispuoleisesti. Käsivarsissa ja jaloissa oli koko joukko tatuointeja. Minä ajattelin hetken ajan uskonnollisia suomalaisystäviäni ja katsoin sitten taas tätä toista suomalaista, joka laulaa loilotti Yuca Poikaa iloisessa humalassa, poltti taukoamatta tupakkaa ja joi rommia kuin olisi luullut lasissaan olevan vesijohtovettä. Mieleen tulivat mummon sanat siitä, että tässä maailmassa oli kaikenlaisia lampaita, mustia ja valkoisia, eikä kaikki aina ollut sitä miltä aluksi näytti.

Elämä on täynnä yllätyksiä. Kuukausi sitten tuosta vastakohtaisuuksien maasta tuli kotini. Suomi-kuvani ei ole enää mustavalkoinen kuten silloin ennen, jolloin se perustui tietoihin, joita keräsin tarkkailemalla ja kuuntelemalla lämpimään maahani talvipakkasia paenneita suomalaisia. Nykyisin tiedän, että täällä ei olekaan päivisin täysin pilkkopimeää edes talvella, mitä nyt hiukan hämärtää, ja että pakkasessakin selviää hengissä, joskin se on täysin pitkälahkeisten kalsareiden ansiota. Tiedän, että kaikki suomalaiset eivät ole ujoja eivätkä edes uskonnollisia, mutta eivät myöskään rommitynnyrissä uivia rokkareita.

Esimerkiksi vaimoni on suomalaiseksi yllättävän normaali. Tiedän senkin, että Maldita Primavera on suomeksi Aikuinen nainen, ja sitä laulaa paitsi muuan drag-artistien rakastama madame, ainakin joka viides naisihminen missä tahansa suomalaisessa karaokeillassa illan edettyä tiettyyn pisteeseen. Suomalaisilla ja nicaragualaisilla on siis myös jotakin yhteistä.

Mutta tiedän myös sen, että en tiedä vielä paljoakaan. Suunnitelmani on opiskella suomea, etsiä töitä ja sopeutua uuden kotimaamme elämänmenoon, olla Roomassa roomalaisten tavalla. Yllätyksiä ja uuden oppimista – sitä se tulee varmaan olemaan, puolin ja toisin. Kuka ties joku uusista naapureistamme jo ihmetteleekin, että miten se ei ole yhtään musta, vaikka se kuuluu tulleen sieltä Nigeriasta. Niin. Ne ovat kai niitä kuuluisia harmaan sävyjä.

Tekstin on kääntänyt Nina Sarell.

Kommentoi Facebookissa
erick cabrera