Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Sonja Hyppänen
Huono sää, lentokenttien lakkoilu sekä luottokortin kiukuttelu ovat antaneet minulle mahdollisuuden tutustua Finnmarkin vieraanvaraisuuteen.
”Oikaistaan tuosta jäätietä. Se säästää meiltä 60 kilometriä”, autokuski tokaisee ja kurvaa vauhdikkaasti tunturin rinnettä laskeutuneelta pikkutieltä alas rantaan. En vielä lue kovin hyvin norjaa auton navigaattorin ruudulta, mutta arvelen punaisten kirjainten ja stop-merkkien tarkoittavan että tätä jäätyneen vuonon yli vievää tietä ei löydy Google Mapsista.
Kuskilla on ymmärrettävästi kiire kotiin. Minun ja yllättäen toisen samaan Pohjois-Norjan pikkukylään matkalla olevan reissaajan matka katkesi muutaman sadan kilometrin päähän määränpäästä, kun lähin lentokenttä olikin suljettu. Seuraavaksi lähimmältä kentältä on Manner-Euroopan pohjoisimpaan kärkeen noin neljän tunnin ajomatka, joka lentoyhtiön kuskin on ajettava edestakaisin kapeilla ja jäisillä teillä.
Määränpääni vihdoinkin lähestyessä alun perin noin päivän matkustusaikani on venynyt jo kahdeksi. Huono sää, lentokenttien lakkoilu sekä luottokortin kiukuttelu ovat antaneet minulle mahdollisuuden tutustua Finnmarkin vieraanvaraisuuteen. Koska norjani on vielä olematonta, kommunikaatio on tapahtunut englanniksi, ruotsiksi ja venäjäksi.
Asutus on ollut harvaa koko matkan lentokentältä (0,7 asukasta neliökilometrillä). Ihmisen jälki on harvassa. Pienet muutamien tai parin kymmenen talon kylät tupsahtelevat tienvarteen vuonojen pohjukoille yhtäkkiä ja häviävät tunturien taakse yhtä nopeasti. Rakennukset tuntuvat kerääntyneen yhteen lämmittelemään kuin ihmiset kylmällä.
Auto pysähtyy, kun kuski haluaa tupakalle. Jyrkät rapautuvat kalliot nousevat korkeuksiin vieressämme. Pohjoismaalaiseen tyyliin ajon aikana ei ole ollut tarvetta small talkille. Nyt käy ilmi että kohtalotoverini, joka on matkalla kylämme kalatehtaaseen, on islantilainen. Ihastelen autiota maisemaa puolessa välissä tunturia ja hämmästelen puiden puuttumista. Islantilainen hymyilee ja toteaa paikan muistuttavan häntä kodista. Mietin millaista on kasvaa ilman puita.
Seuraavan tunturirykelmän päältä avautuu taivas. Kaikki on valkoista ja hennon sinistä tunturien lakien aaltoillessa horisontissa ja jyrkempien huippujen häilyessä kaukaisuudessa. Katson alas pilviin. Tilan tunne on uskomaton. Ilma on niin kirkas että on vaikea erottaa kilometriä kymmenestä. Tiellä lumipenkat nuokkuvat korkeampina kuin auto. Huonolla säällä puomit katkaisevat tien huippujen juurelta, jolloin autot pääsevät läpi vain auran perässä.
Auringon laskiessa on aika vaihtaa autoa. Viimeiset parikymmentä kilometriä hurahtavat kaksi huskya sylissä ja kolmas etupenkillä. Tie kiemurtelee taas tunturien laella ja niiden rinteillä. Auringonlaskun valo muistuttaa Etelämannerta: kaikki on pastellinväristä. Jäämeri lainehtii kylmänä tunturien juurella.
Kahdenkymmenen kilometrin autiuden jälkeen kylä näyttää jättiläisen ripottelemilta leivänmuruilta pienen lahden rannalta. Korkeudesta kymmenet eriväriset talot ovat kuin legopalikoita. Ohitamme bensa-aseman, josta ei tosin saa enää bensaa, sekä risteyksen josta pääsee läheiselle Manner-Euroopan pohjoisimmalle majakalle.
Maailman laidalla sinisen talon pihassa korvia höristelee kaksi talvikarvassaan biisonilta näyttävää vuonohevosta. Etelästä tuleva tie loppuu tänne. Juoksulenkeillä ei tosin enää tietä tarvita, sillä takapihalta näkyvältä kirkolta alkaa tundra.
