Länsimaisen moderni, mutta söpön kiinalainen

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Riina Yrjölä

Kiinan kasvavaa eriarvoisuutta ja korruptiota kyllä jaksetaan kritisoida kovin sanoin, mutta ei Hongkongia.

Joku viisaampi on joskus minulle todennut, että Hongkong uusiutuu joka toinen vuosi. Tämä kiihkeä muutos ja aikaansaava tila, konkretisoituu kaupungin jatkuvasti muuttuvassa kaupunkikuvassa. Vanha kun joutuu täällä jatkuvasti antamaan tietä mitä kopeimmille, korkeimmille ja kiiltävimmille pilvenpiirtäjille joiden muotokieli symbolisoi vaurautta, itseriittoisuutta ja yltäkylläisyyttä. Heijastellen rajatonta tilan ja paikan himokasta herruutta, jonka perustuu jatkuvaan valmiuteen muuttua globaalin maailmantalouden tarpeiden, haasteiden ja mahdollisuuksien edessä.

Myös median sanavalinnoissa Hongkong näyttäytyy usein rajattoman vaurauden ja mahdollisuuksien kaupunkina, jonka olemusta leimaa jatkuva taloudellinen kasvu, kulutus, kilpailu ja kansainvälisyys. Lehtien kuvissa Hongkong esiintyy länsimaisen modernina, mutta vielä söpön ”autenttisen” kiinalaisuuden kuorrutuksen peittämänä. Sellaisena idän ja lännen sopuisana kohtauspaikkana, jossa ihmiset, kuten erään suomalaisen valtamedian toimittaja heitä jutussaan kuvaili, ovat ”kiinalaisella tavalla trendikkäitä, sivistyneitä ja ennen kaikkea kansainvälisiä”. Paikkana, joka tarjoaa länsimaaliselle matkailijalle mahdollisuuden kokea kiehtovan toiseuden, ”joka kumartaa perinteille” mutta missä ”pärjää täydellisesti englannilla … saa vanukkaita ja alea kotoisista pubeista”. Toisin sanoen, ongelmattoman kohtaamisen idän eksotiikkaan, joka aina palaa kuitenkin länsimaalaisen universaalisuuden tunnistamiseen ja löytämiseen. Niihin kotoisiin, maistuviin vanukkaisiin ja aleihin.

Tämän yksitotinen ja lattea kuva Hongkongista neoliberaalin maailmantalouden avaamien rajattomien markkinoiden kulminoitumana, yhdistettynä nostalgiseen ja hallittuun eksotiikkaan, häivyttää tasaisen tappavasti kertomukset toisenlaisista Hongkongeista. Tarinoista, jotka pysäyttäisivät tämän myyttisen tarinan taloudellisen kasvun vapauttavasta voimasta tuomalla esiin tämän ihmeen kovan hinnan.

Kiinan kasvavaa eriarvoisuutta ja korruptiota kyllä jaksetaan kritisoida kovin sanoin, mutta kun maailman vapaimmassa markkinataloudessa eli Hongkongista on kyse, ei kritiikkiä juurikaan kuule. Harvemmin kun raaskitaan mainita että Hongkongin tuloerot ovat maailman suurimmat. Tämä eriarvoisuus kulminoituu karuihin numeroihin. Joka viides maan kansalaisista elää köyhyysrajan alapuolella, eli alle 320 eurolla kuukaudessa. Vanhuksista yli kolmannes. Alle 14-vuotiasta lapsista joka neljäs.

Näitä ihmisillä ei kansainvälinen kiitävä trendikkyys tai keskustan länsimaiset pubit kosketa. Elämä on hengissä pysymistä, päivä kerrallaan. Sinnittelyä kolmen euron minimituntipalkalla, tehden kaksitoistatuntisia päiviä, maanantaista sunnuntaihin. Kuten korttelimme siivoaja rouva Ming. Yli seitsemänkymmentävuotias nainen, joka kerää aamu neljältä katumme roskat. Joka päivä. Joka ikinen pirun päivä. Rouva Ming joka laulaa ja puhuu yksikseen. Rouva Ming, jonka yksinäisyys ja elämän vaihtoehdottomuus tuntuu iholla.

Niinpä soitin paikalliseen hyväntekeväisyysjärjestöön, joka on yli kolmekymmentä vuotta äänekkäästi ajanut näiden väsyneiden ja hiljennettyjen ihmisten asioita täällä. Että voisinko jotenkin auttaa. Minä, jolle hyväntekeväisyys on aina ollut keskiluokkaisten itseriittoista harrastelua. Keski-ikäisiä rouvia jakkupuvuissa, keräämässä rahaa vähempiosaisille. Huutamassa viinilasit päässä hyväntekeväisyys-huutokaupoissa erinäistä rojua itselleen. Lahjoittamassa rahaa vuohille. Puhumassa alistettujen naisten puolesta kahvikutsuilla, ihmisten, joita he eivät ole ikinä tavannetkaan. Ja joskus tuntuu, että eivät haluakkaan tavata. Hyväntekeväisyydessä kun on usein kyse vain hyvän edistämisestä, ei oman totuuden kohtaamisesta.

Mutta soitinpahan kuitenkin. Ehkä siksi, että tämä järjestö ei yksinkertaista köyhyyttä tai sen syitä. Vaan pyrkii tuomaan sen moninaiset äänet esiin sadoin kertomuksin ja kuvin jotka kertovat tarinoita elämän raadollisuudesta ja arvaamattomuudesta, mutta myös sen rikkaudesta. Rikkoen sen tyypillisen binäärisen hyväntekeväisyyden imaginäärin jossa on ainoastaan avun tarpeessa olevia raasuja, ja heidän totuutensa tietäviä auttajia.

Ja sain vastauksen. Olen tervetullut toimintaan mukaan. Mitä tekemään, en tiedä. Mutta sen tiedän, että en tätä tee, jotta löytäisin itseni tai oman tarkoitukseni kohtaamalla köyhyyden toiseuden. Eli kasvaisin heidän epätoivon kautta jotenkin paremmaksi ihmiseksi.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Tai näin ainakin lapsenomaisen naivina toivon. Aivan kun en ymmärtäisi ”auttamiseni”, tai haluni ”tehdä hyvää” on jo itsessään epätasa-arvon mahdollistamaa. Kun en muistaisi, että hyväntekeväisyys on myös valtasuhde.

Mutta miksi sitten?

En tiedä. En todellakaan tiedä.

Tämä tietämättömyyden tunne riittää minulle.

Kommentoi Facebookissa
Riina Yrjölä

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML tägejä ja attribuutteja:

<a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>

Kiva, että haluat kommentoida artikkeleita. Muista kuitenkin hyvät käytöstavat ja se, että olet itse vastuussa kirjoituksestasi.