Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Kun luontoon ei ole kosketusta, ei sitä pysty arvostamaan. Ja jos sitä ei osaa arvostaa, ei sitä ole valmis suojelemaan.
En ikinä unohda sitä ilon tunnetta kun viiden vanhana Brita-täti antoi minulle ensimmäisen ikioman kasvini. Se oli tuoksupelargonia oksa, istutettuna Valion jugurttipurkkiin. Seuraavana keväänä sain häneltä avokadon-siemenen ruukkuun istutettuna. Muistan ihmetelleeni sen eksotiikkaa viikkoja ja pettyneeni syvästi kun avokadojen sijaan se vain kasvatti huojuvaa vartta.
Vaihtokauppoina luokkatovereiden kanssa seurasi annansilmiä, peikonlehtiä ja kultaköynnöksiä. Vasta yhdeksänvuotiaana ostin ensimmäisen oman kasvini Tehtaankadun kukkakaupasta. Se oli mansikkakaktus ja maksoi kahdeksan markkaa. Kaksitoistavuotiaana luokkatoverini Virpi antoi minulle ensimmäisen palmuni.
Samaisena vuotena isäni rakensi minulle oman puutarhapalstan mökille. Kävin äitini kanssa ostamassa Kauppatorin kalastajilta yhden rakuunan, mintun ja ruohosipulin taimen. Valinnanvara oli mitä kevät oli suonut, elimme vuosia ennen Plantagen-kauppaketjun ympärivuotisia kukkakeitaita. Mutta se riitti minulle. Olin onneni kukkuloilla. Minun palstani. Ihan ikioma. Ja kolme omaa kasvia.
Lapsuuteni vuodet ovat erinäisten kasvien tuoksuttamia ja juurruttamia. En muista, mitä sain syntymäpäivälahjaksi, mutta voin tarkasti luetella, mitä kasveja minulla on ollut. Iän myötä kasvi-intoni kuitenkin hiipui. Tuli muita tärkeämpiä juttuja. Opiskelut, oma ura tai urattomuus, ja ne ikuiset aikuisuuden kiireet, joiden alle vuodenajatkin katoavat.
Vasta Englantiin muutettuani palasivat kasvit takaisin elämääni. Talon pihassa, johon muutin, oli pieni yrttitarha – tosin vuosia sitten jo hylätty. Sitä katsellessani sydäntäni käänsi. Upeat ikivanhat rosmariinipensaat ja salviat, villimintut ja sitruunamelissat tiheän muratin peittäminä. Raivasin palstaa viikon päivät. Ja löysin palstan kadotetun kauneuden – käsin muuratun tiilikivetyksen ja kauniiden kivien reunustamat palstat, joita oli koristeltu simpukankuorilla. Tämä yrttitarha oli ollut joskus, kauan sitten, jonkun suuri rakkaus ja henkireikä. Ja kiitos tämän henkilön, nyt siitä tuli minulle sellainen.
Kuinka vapauttavaa onkaan saada laittaa sormet märkään multaan ja nostaa itse kasvatettuja perunoita. Möyhiä märkiä lehtiä syksyllä suojaamaan taimia talveksi, hengittää sisään luonnon voimaa. Istuttaa siemeniä ja seurata sivusta omaa työnsä tulosta, tai tuloksettomuutta. Suomalaisille tämä on tietenkin niin tuttua ja tavallista, metsäkansaa kun olemme. Mutta jos vihreyttä ei ympärillä ole, kuten Hongkongissa, niin oppii pian ymmärtämään että tällainen suhde luontoon on suuri etuoikeus.
Kun luontoon ei ole kosketusta, ei sitä pysty arvostamaan. Ja jos sitä ei osaa arvostaa, ei sitä ole valmis myöskään suojelemaan. Oma yrttitarha opettaakin paljon enemmän kun vaan kasvien hoitamista ja kasvattamista. Sen kautta ei opi ainoastaan ottamaan vastuuta luonnosta, mutta myös nöyrtymään sen edessä. Kasvien kasvattaminen kun on jatkuvaa omien rajojen koettelemista, kivinen tie kärsivällisyyden, suhteellisuuden, luovuuden ja mukautuvaisuuden ytimeen. Tarjoten näin laajan oppikurssin elämän rikkauteen, moninaisuuteen ja sattumanvaraisuuteen, joka kavahtaa ja kaikkoaa rationaalisia, lineaarisia tai tuottoa maksimoivia suunnitelmia tai strategioita.
Mutta kasvi- tai yrttimailla on myös toinen, ehkäpä jopa vielä tärkeämpi ulottuvuus. Kuten Hongkongissa olen oppinut, ne ovat vastavuoroisuuden, ystävyyksien ja yhteisöllisyyden mahdollistavia tiloja. Kiitos naapureiden ”avun”, minulla kasvaa tällä hetkellä yli viisikymmentä salaattia takapihallani. Ensi viikolla saapuvat kurkun, tomaatin ja vesimelonin taimet niiden rinnalle.
Jaamme taimiamme ja epäonnistumisen oppeja toisillemme kun vanhat lapsuudenystävät konsanaan. Ja joskus illan pimeydessä käymme ihastelemassa toistemme kädenjälkiä. Tätä pientä ihmettä Mongkokin sekasorron keskellä. Maailman tiheimmin asuttua paikkaa, jossa ikkunalautoja koristavat meidän kaikkien yhteiset paprikat, herneet, pavut ja salaatit.
Kotiin palatessani, mietin usein jo edesmennyttä Brita-tätiä. Hän totesi minulle usein kun olin vielä lapsi, että kukkien ja kasvien hoitamisen kautta avautuu matka hyvään elämään ja sen perimmäiseen tarkoitukseen.
Vasta nyt ymmärrän mitä hän tarkoitti. Voi kuinka haluaisinkaan hänelle kertoa, kuinka oikeassa hän oli. Rutistaa, halata ja kiittää. Sillä tiedän, että ilman hänen antamaa tuoksupelargoniaa, josta tämä kiemurainen matkani alkoi, en olisi ikinä tätä kasvien upeaa ihmettä ihmiselämän ja yhteisöllisyyden tasolla sisäistänyt. Ja siksi, en olisi tämä Riina, kuka tänään olen.
