Etelään

Teksti Sonja Hyppänen

Seitsemän tunnin ajon jälkeen tuntuu kuin olisimme syvälläkin etelässä. Kyltissä lukee Inari.

Jäämeren rannalla perspektiivi vääristyy. Varsinkin parin viikon takainen helleaalto sai unohtamaan kuinka pohjoisessa olemmekaan lämpömittarin hätyytellessä pariakymmentä astetta. Lapsuuden pohjolasta on tullut nykyinen etelä.

Tie etelään kiemurtelee ylös ja alas tunturien rinteitä. Maisema on kuin kuusta tai jättiläisen raivareiden jäljiltä. Kivet nyrkinkokoisista linja-autoihin ovat siellä mihin ne ovat tippuneet. Täällä maan luut ovat näkyvissä; maasta työntyvät terävät liuskekivet ovat kuin jättimäisten petojen sammaloituneita selkärankoja.

Tipotellen ilmestyvät käppyräiset tunturikoivut. Tunturien rinteillä niitä on siellä täällä ja suojaisissa laaksoissa ryhmittäin, pieninä metsikköinä. Jokaisessa notkelmassa solisevien purojen varrella asuu oma vihertävä mikroilmastonsa. Tien taas kiivetessä ylängölle ilma kylmenee, ja vielä sulavat lumipenkat muistuttavat pitkästä talvesta.

Suomen rajaa kohti vievä tie kääntyy sisämaahan. Pienen Lakselvin kaupungin liepeillä on jo peltoja ja nelijalkaisia niillä laiduntamassa. Vau mitä luksusta, ajattelen. Meidän kylässä ei tasaista maata näy. Normaalin kaupan kokoinen Coop Market saa pään pyörälle. Vaihtoehtoja on enemmän kuin viisi hyllyllistä. Yhtäkkiä huomaankin “tarvitsevani” triplasti enemmän tuotteita kuin mitä kyläkaupassamme asioidessani. Äkkiä ulos.

Huomaamatta puut pidentyvät ja purot leventyvät joiksi. Ensin siellä täällä kasvaa muutama havupuu kunnes mäntymetsät valtaavat alan. Tunturit pyöristyvät ja maisema pehmenee ja kuivaa. Seitsemän tunnin ajon jälkeen tuntuu kuin olisimme syvälläkin etelässä. Kyltissä lukee Inari.

Inarissa olo ei tunnu kuin olisi Suomessa. Turismibisneksessä kesäsesonki on alkanut, joten kadulla suomi on vähemmistökieli. Tunnistan Suomen vasta kesästä, jota en ole nähnyt muutamaan vuoteen. Inarinjärven liplatus, kuivan kankaan tuoksu sekä koivunvihreä puissa ovat kaikki klassikkoja.

Menneen viikon aikana olen oppinut tunnistamaan eri vuorokaudenaikoihin liittyvän auringonvalon. Yötön yö on täälläkin nimensä mukainen. Kello yhdentoista valo yöllä on eri kuin kello kahden valo. Aamukahdeksan valo koittaa aina liian aikaisin.

Etelän lomani lähenee loppuaan. Se on hyvä. Jäämeren sijaan täällä pauhaavat kylän läpi ajavat rekka-autot ja matkailuautokaravaanit. Huomaan kaipaavani tutun kyläkaupan edessä hengailevaa pappajoukkoa ja venyviä ratsastusretkiä, kun kotikuisteillaan myöhemmin istuvat papat haluavat syöttää hevoselle omenoita tai vain vaihtaa kuulumisia, kielimuurista viis.

Saatuani lomani päätarkoituksena olleet kirjoitushommat pakettiin olen pitänyt myös henkistä lomaa mertensuojeluajatuksista. Aivojeni uinaillessa Sea Shepherd -maailmassa on taas tapahtunut. Ranskassa yhdistys on voittanut oikeusjutut sekä haita tapettavaksi määrännyttä pormestaria vastaan, että siimajalkaisiin kuuluvia hanhenkauloja ilman lupaa kalastaneita espanjalaisia vastaan. Hienoja ennakkotapauksia molemmat.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä