Erään koiran järkytys

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Riina Yrjölä

Hongkongista löytyy koirille kampaamoita, kauneushoitoloita & aromaterapiakylpylöitä.

Meidän perheessä on kaksi sekarotuista koiraa. Toinen on Hongkongin Lantau-saaren rannoilta poimittu Hulda, ja toinen 7-kuukautinen Iida, joka löydettiin pahvilaatikkoon hylättynä roskalavalta.

Vaikka molemmat ovat kokeneet ihmiskunnan raukkamaisuuden ja vastuuttomuuden nahoissaan, ovat koiramme luonteeltaan täysin toistensa vastakohtia. Hulda on kovapäinen ja itsenäinen oman tiensä kulkija, koira joka ei ilmaiseksi mitään temppuja ihmiskunnan eteen tee. Hän ei mielistele, ei kumartele, ei pussaa eikä palvele. Tai palvelee, mutta se maksaa vähintäänkin sisäfileen hinnan. Hänestä huokuukin kovan elämän läpikäyneen yksilön herkkä itseluottamus, tietoisuus siitä, että tässä elämässä on pärjättävä omillaan.

Iida taas on arkajalka, joka mielistelee ja palvelee ympäri vuorokauden. Hakee palloa, tekee temppuja, kerjäten huomiota. Hän onkin aina häntäänsä heiluttava tsemppari, joka esittää iloista, tyytyväistä ja itsevarmaa tyyppiä. Vaikka oikeasti karvan alla piileekin epävarma sielu, joka epäilee itseään ja pelkää maailmaa.

Elämä on epäreilua. Niin koirille kun ihmisille. On traagista, että juuri niitä heikoimpia, joita maailma on jo rankasti koetellut, elämä jotenkin aina näyttää potkivan kierrepotkulla lisää päähän. Kuten Iidaa. Joka tyhmänrohkeana Huldan itsenäisiä vaelteluja sokeasti seuraten pisti nokkansa käärmeen koloon. Ja sai mojovan pureman päähänsä.

Kun vihdoin pääsimme eläinlääkäriin, oli Iidan tila jo kriittinen. Mutta häntä vielä heilui, ikuisen mielistelijän tyyliin. Vasta-aineita ei ollut. Mutta eläinlääkäri kysyi, jos niitä löydettäisiin, olimmeko todella valmiit maksamaan niistä pitkän pennin? Oli selvää, mitä hän mietti: oliko sekarotuinen koira todellakin kaiken tämän hoidon arvoinen. Roskiksesta, tienposkista ja metsistä löytyy aina uusia. Sadoittain.

Lääkärien ennusteiden vastaisesti Iida sinnitteli kuitenkin sissinä elämän lyhyessä langasta kiinni. Periksi ei hän antanut, mutta masentui syvästi. Kategorisesti kieltäytyen syömästä jouduin käydä aamuin ja illoin häntä syöttämässä kädestä. Hän puri lääkäreitä. Murisi hoitajille. Ei suostunut tekemään tarpeita häkkiinsä. Mitään toimenpiteitä ei voitu suorittaa ilman rauhoittavaa lääkitystä. Tilanne meni niin mahdottomaksi, että hänelle laitettiin valjaat ja remmi päälle, vaikka häkissä olikin. Koiranne on vaikea, minulle sanottiin. Koirani haluaa kotiin, vastasin.

Kun Iida tappeli vastaan purren tiputusletkunsa poikki ja siinä sivussa varmasti myös muutaman sormen, useat muut hänen lajitovereistaan tuijottivat häkeistään tyhjin katsein eteenpäin, liikkumatta ja reagoimatta ulkomaailmaan millään tapaa. Täysin sulkeutuneena omaan maailmaansa, pakkosyötettyinä letkuissa. Kuten syöpää sairastava Tin-Tin joka oli ollut kaksi viikkoa syömättä. Perhoskoira Choi asui happikaapissa haukkoen ilmaa kun kultakala maljassaan. Tai se nimetön puudeli, jota valmisteltiin lennättämään omistajan yksityisjetillä New Yorkiin. Koira vietäisiin kokeellisiin syöpähoitoihin, joita muualla maailmassa ei ollut tarjolla.

Katsellessani näitä koiria ja pohtiessani Iidan tulevaisuutta, mietin usein armoa. Istuen keskellä tätä eläinten elämän tehostuksen ja tarkkailun tilaa jossa hysteeriset omistajat vaativat eläinlääkäreitä tekemään enemmän. Lisää lääkkeitä, lisää leikkauksia, lisää aikaa. Emme ole vielä valmiita, pidentäkää elämää! Niin paljon vaateita ja toivottoman tulevaisuuden toiveita kivuliaiden koirien tyhjien tuijotusten polttopisteessä, katseissa jotka kertoivat enemmän kun tuhat sanaa. Ilma tiheänä hiljaisia pyyntöjä arvokkaasta kuolemasta. Antakaa jo meidän lähteä. Aikamme on tullut. Edes kotiimme kuolemaan. Toivomuksia joille omistajat olivat kuitenkin kuuroja ja sokeita oman itsekeskeisen surunsa ja luopumisen pelkonsa syövereissä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Iida selvisi elossa. Ilman humanitaarista väliintuloani. Lopputarkastuksessa lääkäri tosin kertoi, että hänen naamasta voi vielä pala tippua pois. Mutta se ei kuulemma ollut ollenkaan vakavaa. Katsokaas kun Iidalle voidaan aina tehdä kasvoleikkaus – nenää hiukan korjaillen ja poskia nostaen on koiranne taas entisellään, minua kannustettiin.

Koirien kauneusleikkauksia. Yksityiskoneita. Kampaamoita. Kauneushoitoloita. Aromaterapiakylpylöitä. Leipomoita. Vaateliikkeitä. Lämmitettyjä vesisänkyjä. Vaippoja. Rattaita. Lakattuja kynsiä. Värjättyjä turkkeja. Tekohampaita. Ja pilvin pimein mieleltään järkkyneitä koiria.

Enää en ihmettele, miksi Hulda syvästi väheksyy ihmiskuntaa. Tai Iida pelkää masentuneena maailmaa. Tätä eläimellistä touhua kun sivusta seuraan – niin totta hemmetissä – niin minäkin.

Kommentoi Facebookissa
Riina Yrjölä