Vieläkö Abdullah Öcalan elää?

Teksti Kristiina Koivunen

Suunnitteleeko Turkki hyökkäystä Syyriaan?

Maaliskuussa Helsingin keskustassa, Kolmen sepän patsaalla, osoitettiin mieltä vuorokauden ympäri. Sinne majoittuneet nälkälakkolaiset vaativat tietoja Kurdistanin Työväenpuolueen PKK:n johtajasta Abdullah Öcalanista, josta ei ole kuultu mitään tietoja kahdeksaan ja puoleen kuukauteen.

Turkin tiedustelupalvelu MIT sai Öcalanin kiinni Nairobissa vuonna 1999, ja hänet kuljetettiin Turkkiin Imralin vankilasaarelle, jossa Öcalan oli vuosikausia ainoa vanki. Hänen täydellistä eristystään lievensi vain sukulaisten ja asianajajien keskiviikkoiset vierailut.

Turkin lain mukaan vangeilla on oikeus tavata vierailijoita kerran viikossa. Vierailut Öcalanin luo on kuitenkin usein estetty. Syyksi viranomaiset ovat ilmoittaneet huonon sään tai Imraliin kulkevan laivan viat. Öcalanin sukulaisista hänen luonaan ovat käyneet veli Mehmet Öcalan ja sisko Fatma Öcalan.

Syksyllä 2003 matkustin Mehmet Öcalanin ja kahden asianajajan kanssa Istanbulista Gemlikiin, josta Imralin laiva lähtee. Lähdimme liikkeelle kahdella autolla todella aikaisin. Istanbulista on nopea, mutta kallis, autolauttayhteys lähelle Gemlikiä. Ajoimme pidempää, halvempaa reittiä. Gemlikissä ilmoittauduimme poliisiasemalla.

Kun poliisit näkivät minut, ulkomaalaisen toimittajan, sain kutsun poliisipäällikön huoneeseen. Kerroin haluavani mennä satamaan ottamaan kuvan Mehmet Öcalanista hänen noustessa Imralin laivaan. Poliisipäällikkö ei hyväksynyt sitä. Satama on sotilasaluetta, jonne ulkomaalaiset eivät pääse. Hän ei tiennyt, toteutuuko vierailu. Sää saattoi olla huono. Kun sanoin, että meri on peilityyni, poliisipäällikkö vastasi, että kauempana saattoi olla myrsky.

Sillä kertaa Mehmet Öcalan pääsi Imraliin. Seuraava päivänä hän saneli pikakirjoittajalle Abdullah Öcalanin kuulumisia, ja ne levisivät pian kurditiedotusvälineisiin.

Kun Turkin poliittinen tilanne parani, Abdullah Öcalanin eristystä lievennettiin siirtämällä hänen seurakseen pari muuta vankia. En tiedä, ovatko he edelleen Imralissa.

Abdullah Öcalan on ollut aiemminkin pitkiä aikoja eristyksissä, mutta nykyinen kahdeksan ja puoli kuukautta on tietääkseni ennätys. Yleensä vierailutaukojen pituus ja Turkin poliittisen tilanteen jännittyneisyys korreloivat keskenään. Näin arvioiden Turkissa olisi nyt pahin kriisi kolmeentoista vuoteen.

Muutkin merkit viittaavat tähän, koko Lähi-itä on muutosten kourissa. Tällä hetkellä suurimmat muutospaineet ovat Turkin naapurimaassa Syyriassa. Länsimaat eivät halua, että vanhoillinen Muslimiveljeskunta saisi paljon valtaa Bashar al-Assadin jälkeisessä Syyriassa, kuten muualla Lähi-idässä on käynyt kansannousujen jälkeen.

Maaliskuussa Istanbulissa järjestettiin suuri Syyrian oppositiota tukeva kokous, johon osallistui myös Yhdysvaltojen ulkoministeri Hillary Clinton. Kokouspaikan valinta oli tuskin sattuma, se heijastaa Turkin tärkeää asemaa Syyrian konfliktissa. Turkkia mainostetaan läntisissä tiedotusvälineissä Lähi-idän rauhanrakentajana. Pääministeri Recep Tayyip Erdoganin maallistunutta sunni-islamia edustava AKP-puolue on lännelle muslimiveljiä parempi vaihtoehto.

On absurdia pitää Turkkia rauhan välittäjänä – eihän se saa edes omia asioitaan kuntoon. Turkin sotkeutuminen Syyrian politiikkaan ei ole pyyteetöntä. Kansainvälinen media ei kerro turkkilaisten voimistuneesta kaipuusta ottomaanivaltion suuruuden aikoihin. Nykyisen Syyrian alue kuului ennen ottomaaneille, sen valloittamisesta voisi aloittaa menneen mahdin palauttamisen.

Länsi näyttää unohtaneen Syyrian kurdit ja muut vähemmistöt. Näin tapahtui myös Istanbulin kokouksessa, jossa Turkin vaikutus näkyi niin, ettei kurdeja mainittu lainkaan. Siksi Syyrian kurdeja edustava Kurdish National Council (KNC) poistui kokouksesta, jonne maan oppositiota jäi edustamaan vain arabien hallitsema Syrian National Council (SNC).

Syyrian kurdit ovat järjestäytyneet arabeja paremmin. He eivät tue islamilaisia liikkeitä vaan PKK:ta. Jos/kun al-Assadin diktatuuri kaatuu, on täysin realistinen mahdollisuus, että PKK:ta lähellä oleva kurdipuolue PYD (Democratic Union Party) nousee valtaan Kurdistanin syyrialaisessa osassa eli Länsi-Kurdistanissa.

Turkin tärkein tavoite on kurdien autonomian estäminen Syyriassa, keinolla millä hyvällä. Vaikka hyökkäämällä Syyriaan, mistä PKK:n komentaja Murat Karayilan varoitti 22. maaliskuuta PanARMENIAN.net:in julkaisemassa uutisessa.

Turkin pääministeri Erdogan on puhunut turvavyöhykkeen muodostamisesta Syyrian rajalle. Firat-uutistoimiston mukaan PKK:n kannattajat ovat ilmoittaneet muuttavansa Turkin sota-alueeksi, jos Turkki hyökkää Syyriaan.

Vaikka Turkista tulevat kurdiuutiset ovat yleensä huonoja, niin viime aikoina ne ovat olleet tavallistakin huonompia: kurdien uudenvuoden newrozin juhlinta estettiin kurdikaupungeissa. Maaliskuut 24. päivänä suomalaisetkin tiedotusvälineet kertoivat viidentoista PKK:n naississin kuolleen taistelussa Turkin armeijaa vastaan.

Median päähuomio kohdistui siihen, että PKK:ssa on osastoja, joissa on vain naisia. Kiinnostavampi kysymys on, miten näin monta sissiä saadaan kerralla hengiltä. Aiemmissa vastaavissa tapauksissa PKK on syyttänyt Turkin armeijaa kemiallisten aseiden käytöstä.

Abdullah Öcalan on 64-vuotias. Ei ole mitenkään kaukaa haettu ajatus, että sukulaisia ei päästetä Imraliin siksi, ettei hän ole enää elossa. Mitä siitä seuraisi?

Jos Abdullah Öcalan kuolee Imralissa, rauhanomaisen ratkaisun löytäminen kurdikysymykseen olisi nykyistäkin vaikeampaa. Turkin viranomaiset ajattelevat, että siitä saattaisi seurata pari vuotta mellakoita ja taisteluja, mutta sen jälkeen tilanne rauhoittuisi ja kurdiliike taantuisi. Vietettyäni viisitoista vuotta kurdien pareissa en usko tähän. Kuolleet johtajat ovat heille vielä tärkeämpiä kuin elävät. Tämän voi todeta käymällä minkä tahansa kurdijärjestön toimistossa. Niiden seinät on päällystetty marttyyrien kuvilla.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Etnosoi 2019