Kirjeenvaihtajat
Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.
Teksti Riina Yrjölä
Mikä naurattaa suomalaisessa? Ei mikään, meillä ei näytä olevan mainetta ollenkaan.
Olen löytänyt uuden lauantai-illan harrastuksen: käyn kuuntelemassa kerran kuussa stand up -komiikkaa paikallisella klubilla. Tähän asti olen hiukan karsastanut tätä taiteen muotoa – ovathan usein sketsit vahvasti seksistisen ja rasistisen alaviritteisiä. On kohtalokasta huomata hymyilevänsä stereotyyppisille maailmankuville, joissa tummaihoiset ovat epärehellisiä rikollisia, juutalaiset kieroja kusettajia tai kiinalaiset ylimielisiä rasisteja. Hauskuuttaa itseään ajatusmalleilla, joita päivätyökseni yrittän vakavasti pohtia, rikkoa ja problematisoida.
Viime lauantaina nämä vallattomat stereotypiat pääsivät taas villeinä valloillensa. Illan amerikkalainen isäntämme poimi meidän katsojien joukosta tarkasti uhrinsa. Saimme nauraa lihaville amerikkalaisille ja heidän sivistymättömyydelle, pikkupilisille singaporelaisille ja sisäsiittoisille englantilaisille. Nauruni kuitenkin tyrehtyi, kun jouduin itse koomikon hampaisiin. Odotin automaattisesti viinaan, blondeihin tai seksuaaliseen vapaamielisyyteen viittaavaa irvailua. Mutta pettymykseksi koomikko totesikin, että hän ei tiedä mitään Suomesta tai suomalaisuudesta. Niinpä hän siirtyi sukkelasti seuraavan uhrinsa kimppuun.
Siinä sitä sitten oltiin. Aluksi tunsin suurta huojennusta, sitten tuohduin, jalkani alkoivat vispata ja takapuoli liimautui ikävästi nihkeään muovituoliin. Jumalauta, mietin ääneen, mikä sivistymätön moukka! Miten niin et tiedä Suomesta mitään?
Kuin Stubbin maabrändivaltuuskunnan kutsua seuraten olin sokean itsetuntoni voimissa valmis nousemaan lavalle puolustamaan maamme mainetta, tai pikemminkin maineettomuutta, maailman parhaana maana. Markkinoimaan kaikille hullun luovuuden hurmoksessa, että kyllä meillä Suomessakin osataan. Kuulkaas, meillä pääsevät nalletkin kilpailemaan Tieto-Finlandiasta, elämmehän tulevaisuuden visioiden valtaamassa maassa jotka ajavat jopa Suomen hallituksen luottofilosofit ryyppäämään itsensä hulluuden rajoille.
Niin, ja meillähän on tunnetusti maailman viinaan menevimmät ralli- ja formulatähdet ja ihan varmasti amatöörimäisimmin doupatuimmat urheilijat. Olemme maailman kärjessä PISA-tutkimuksissa ja nuorten miesten itsemurhissa. Niin ja ettäs te kaikki tyhmät sitten tiedätte, olemme tasa-arvoasioissakin ihan maailman huipulla – yhdenvertaisuuden ja solidaarisuuden kultainen mallimaa, joka kulminoituu naisten epätasa-arvoisessa palkkauksessa ja mitättömissä mahdollisuuksissa nousta korkeisiin johtoasemiin. Hyvä veli -käytännöissä, jotka ulottuvat hyödyntämättömiin erämaihimme, tulevaisuuden talvivaaroihin. Niin ja meillähän ei sitten mitään virallista korruptiota ole, kaikki vaan tekevät kavereidensa kanssa kauppaa.
Perkele sentään, eikö tässä ole tarpeeksi vitsin ainesta?
Mutta enhän minä tietenkään huonoitsetuntoisena suomalaisena mitään rohjennut sanoa. Istuin hiljaa paikallani kuten koulussa on minulle opetettu. Hyvä etten viittaamaan ryhtynyt puheenvuoroa saadakseni.
Mutta loppuen lopuksi ketä kiinnostaa mitä Suomessa tehdään tai jätetään tekemättä? Luulen, ettei juuri ketään. Ongelmamme maailmalla ei ole huono maineemme, vaan se että meillä ei ole näytä olevan mainetta juuri ollenkaan. Emme ole edes naurettavia, vaan pikimmiten patologisen mitäänsanomattomia ja tylsiä. Kuin kulahtaneen kerrattuja vitsejä, joille kukaan ei edes naura. Tätä epätoivoisen olemuksen tunteiden tyhjiötä ei rationaalisella strategioinnilla, brändäyksellä ja tulevaisuuden visioinnilla ratkaista.
Päinvastoin, tarvitsemme elämäämme lisää stand up -komiikkaa – hulluutta, tuuletusta, irrottelua ja itseironiaa, joka räjäyttää auki uusia näkökulmia, todellisuuksia ja itseymmärryksiä. Sillä todettakoon tässä ja nyt, olen lopen kyllästynyt olemaan joko maailman huonoimman itsetunnon tai sokean paremmuuden globaali ruumiillistuma. Voi että kun välillä olisi kivaa olla ihan vaan tavis.
