Vaimonhakkaajapaita viittomakielellä

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Nina Sarell

Uusi kieli raottaa ovea Nicaraguaan, josta en aikaisemmin ole tiennyt juuri mitään.

Minä opiskelen uutta kieltä. Opin tielle lähtö kävi puolivahingossa. Istuin taas kerran tapani mukaan ystävien kanssa kävelykadulla illallisella, kun paikalle pölähti viittomakielinen seurue. Olisipa hauska osata puhua tuota, haikailin leveällä virnistyksellä varustetulle lippispäiselle nuorelle herralle, joka sekä luki huulilta että puhui aika hyvin. Okei, minä opetan, hän sanoi ja istahti katukiveyksen reunalle. Sitten hän painoi kolme sormea poskelleen.

”M-a-m-a”, hän sanoi vaikeasti ääntäen ja taputti sormilla poskeaan. Tämän jälkeen hän taitteli vikkelästi sormistaan voitonmerkin ja piirsi etu- ja keskisormella viivan suunsa ylä- ja alapuolelle.

”P-a-pa”.

Minä tein viittomat perässä. Se oli hauskaa. Pyysin häntä viittomaan yhä uusia ja uusia sanoja. Miten sanotaan: ”Olen väsynyt?” Tai: ”Minun pitää mennä vessaan?” Miten viitotaan ”sandinisti”, ”Managua” ja ”vaimonhakkaajapaita”? Homma lähti, noh, kirjaimellisesti, lapasesta. Istuimme siinä ainakin kolme tuntia, hekotimme ja viitoimme toinen toistaan kummallisempia asioita. Seuraavana päivänä sama nuorimies pyöräili meille, koputti oveen ja ilmoitti ryhtyvänsä antamaan minulle yksityistunteja. Kutsuin kaverinkin opiskelemaan. Viitomme tunnin kerran viikossa. Meillä on hirveän hauskaa.

Nicaraguan viittomat ovat simppeleitä, mutkattomia ja hyvin kuvaavia. Se johtuu siitä, että Nicaraguan viittomakieli eli INS syntyi spontaanisti; sen ovat kehittäneet kuurot lapset ja nuoret, jotka halusivat leikkiä toistensa kanssa, juoruilla, olla parhaita kavereita ja ihastua toisiinsa, aivan kuten kaikki muutkin keskenkasvuiset maailmassa. Ennen 1970-lukua Nicaraguassa ei ollut kiinteää kuurojen yhteisöä, ja perheidensä kanssa kommunikoidakseen kuurot viittilöivät ja elehtivät mitenkuten. 70–80-luvuilla kuuroille alettiin kuitenkin järjestää opetusta. Managuaan perustettiin kuurojen ammattikoulu Villa Libertad. Opetusohjelman perusideana oli opettaa kuuroille huuliltalukemista ja puhutun espanjan kielen ymmärtämistä. Viittomia käytettiin olemattoman vähän. Jalona tarkoituksena oli tietenkin antaa kuuroille kuulevien maailman käyttöliittymä, jonka kautta he voisivat olla mahdollisimman täysipainoisia yhteiskunnan jäseniä. Käytännössä idea oli kuitenkin susi. Yksittäisten sanojen merkitykset jäivät kuuroille hämäriksi. Metodista puuttui yksi palikka: käännös, jota kuurot olisivat voineet ymmärtää. Vähän kuin olisi opiskellut lääketieteen sanastoa latinasta japaniksi. Mutta koulun käytävillä, pihalla ja koulubussissa alkoi tapahtua jotakin ihmeellistä: nuoret alkoivat kehittää yhteistä kieltä. Kielitieteilijät käyttävät ilmiöstä nimeltä pidgin. Tällaista äkillisestä kommunikoinnin tarpeesta kehittyvää puhetta syntyy vaikkapa silloin, kun istuu vieraassa maassa kielipuolena taksin takapenkillä ja pitää jotenkin neuvoa tie hotellille ja kertoa millainen maa Suomi on.

Ilmiötä syynäämään ehättäneet tutkijat huomasivat, että nuoremmat lapset omaksuivat pidgin-viittomakieltä vanhemmilta ja kehittivät sitä edelleen monimutkaisemmalle tasolle, jossa oli jo kieliopille tyypillisiä piirteitä. ISN-viittomakieli on ehkä maailman kuuluisin viittomakieli. Sitä puhuvat edelleen ne kuurot, jotka kävivät koulunsa 70–80-luvuilla, ja sitä yritetään varjella kielitieteellisenä ihmeenä. Kielen säilyttämiseen osallistuvat ilmiselvästi muutkin nicaragualaiset, jotka käyttävät arjessa huomattavan paljon elekieltä ja käyvät usein pitkiäkin keskusteluja ilman sanoja. Esimerkiksi taksikuski saattaa viittoa tien varressa odottavalle asiakkaalle, että auto on nyt täynnä, mutta asiakkaat ovat menossa lähelle ja asiakas saa kyydin paluumatkalla.

Viittomakielen opiskelu on ihan omanlaisensa juttu. Olen saanut raottaa ovea aivan uudenlaiseen maailmaan. Yhtäkkiä olen Nicaraguassa, josta en aikaisemmin ole tiennyt juuri mitään.

Viittomakielen opiskelu on avannut minulle ikkunan leveävirneisen opettajani Transiton ja hänen kaveripiirinsä hiljaiseen maailmaan, jossa ei ole bussien äänitorvia, katukauppiaiden huutoja, kukkojen kiekumista eikä latinorytmejä – ei jälkeäkään siitä arjen äänitapetista, joka on ollut minulle itselleni niin päivänselvä osa Nicaraguaa. Kuvittelen, millaista on elää maailmassa, jossa ei ole ärsyttävää rakettien pauketta, koirankynsien rapsetta tai selän takaa lähestyvän rakkaan vaatteiden kahinaa. Maailmassa, jossa musiikki on asia, jota et oikeastaan voi käsittää; jossa yökerhon tunnelma syntyy valoista, tuoksuista ja bassosta, joka tuntuu sykkeenä rintakehässä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Olen tottunut Transiton tapaan puhua ja kirjoittaa espanjaa, joka on hänelle käytännössä kuin ruotsi minulle – toinen kotimainen. Olen lakannut säpsähtämästä joka kerran, kun Transito ilmoittaa saaneensa tekstiviestin, vaikka hän ei kuule mitään. Ai niin, se värinähälytys. Tiedän kuurojen sisäpiirivitsejä ja osaan viittoa aika monta alatyylistä ilmausta sekä muutaman kirosanan. Transito tykkää musiikista; kun se soi oikein kovalla, hän voi tuntea rytmin, joskus kuulla vähän melodiaakin. Ja joo, totta kai hän tietää, kuka on Signmark – kaikki kuurot tietävät. Minä taas tiedän vähän liikaakin vaikkapa kuurojen lemmenkiemuroista. Tiedän myös sen, että Transitolla on unelma: hän haluaisi Yhdysvaltoihin opiskelemaan englantia. Olen oppinut aukomaan päätäni viittomalla, ja siitä on tullut meille molemmille rakas harrastus. Transito haukkuu minua laiskaksi oppilaaksi ja kyläluudaksi ja minä kiusaan häntä siitä, että hän ei ole edes oikea kuuro, vaan teeskentelee päästäkseen opettamaan viittomakieltä kaltaisilleni eksoottisille kaunottarille.

Transito ei ole oikea viittomakielen opettaja. Hän myy äitinsä apuna kahvia kadulla kymmenen litran termosta kadulla kanniskellen. Se ei lyö leiville. Reilut kolme euroa, jotka maksan oppitunnista, tulevat todennäköisesti tarpeeseen. Olen iloinen siitä, että Transito osaa viittomakieltä – sen hallitseminen on usein kuurolle käytännössä tie pois kadulta. Tunnen täältä pari muutakin kuuroa. Yksi myy rannenauhoja. Toinen, vanhempi, myy rannenauhoja ja kokaiinia. Nuoremmasta on hyvää vauhtia kehkeytymässä vanhemman oppipoika. Toisaalta kotikaupungissamme Granadassa on kuuroille myös toisenlaisia työmahdollisuuksia – koko Latinalaisen Amerikan ensimmäinen kuurojen pyörittämä kahvila Cafe de las Sonrisas sekä kuurojen riippumattopaja. Transiton sisko on viittomakielen opettajana Managuassa.

Viime viikolla Transitostakin tuli hetkeksi täysipäiväinen opettaja. Hänen kotinsa pihaan parkkeerasi poliisiauto, jonka takapenkiltä putkahti pieni poika. Poliisit olivat tulleet pyytämään apua. Poika ei osannut viittomakieltä sen enempää kuin hänen vanhempansakaan. Kommunikaatiokuilu oli syventynyt rotkoksi, joka tulehdutti perhesuhteet ja turhautti vanhemmat siihen pisteeseen, että he olivat alkaneet lyödä lastaan mennen tullen. Naapureilla oli enemmän sydäntä kuin pojan vanhemmilla. He ilmoittivat pahoinpitelystä poliiseille, jotka seisoivat nyt lakki kourassa Transiton kotona. ”Voisitko sinä opettaa tätä poikaa viittomaan, jotta tästä tilanteesta päästäisiin edes jotenkin eteenpäin?”

”Ensimmäiseksi puhuin sen pojan isälle ja äidille”, Transito kertoi iltakahvireissullaan ja hörppäsi välillä kupista. ”Sanoin heille: por favor, älkää lyökö poikaa. Hän ei ole paha. Hän on sairas. Hän ei voi sille mitään, että hän ei kuule. Äiti itki. Vanhemmat olivat häpeissään ja surullisia. Tällä viikolla opetan poikaa neljänä päivänä.”

Minä nyökkäsin ja sanoin, että tosi hyvä. Alan vähitellen pysyä kärryillä näissä keskusteluissa. Käytämme koko ajan vähemmän puhelimen tekstiviestikenttää puhuessamme.

Jokaisen uuden kielen opettelussa koittaa se hetki, kun huomaat, että ovi on nyt auki. Voit astua sisään, kävellä siinä uudessa maailmassa ja olla hetken muka kuin kotonasi. Olin viikonloppuvieraideni kanssa kaupunkikierroksella, kun Transito ilmestyi paikalle jostakin kulman takaa. Toinen vieraistani osasi viittomakieliset aakkoset ja esitteli itsensä ja vaimonsa nimeltä. Transito nyökytteli vaikuttuneena. ”Ja sinä? Taas kadulla, kyläluuta!” hän viittoi minulle. ”Sinä et ikinä ole kotona opiskelemassa!”

”Ja mitä väliä sillä on, kun voin puhua sinun kanssasi muutenkin ihan helposti. Et sinä ole edes mikään oikea kuuro!” sanoin takaisin. ”Sä olet kyllä ihan sekaisin! Katsotaan, miten paljon sua itkettää tiistaina tunnilla”, Transito viittoi minulle takaisin, käkätti pahaenteisesti ja lähti pyöräilemään kohti kotia, kahvitermos ja kertakäyttökupit kainalossa.

Kommentoi Facebookissa
nina sarell