Transnistrian Münchausen

Teksti Antti Rautiainen

Kolumnisti sai yritysinnovaation, mutta liian myöhään.

Venäjän paras asia on, että siitä voi puhua ihan mitä tahansa paskaa, ja länsimaissa kaikki uskovat ja vielä maksavat siitä rahaakin.

Harmillista kyllä tajusin tämän liian myöhään, vasta jouduttuani Venäjältä karkotetuksi. Arvatenkin koska synnyin suomalaiseksi tormoziksi.

Minua huomattavasti fiksumpi kaveri on transnistrialainen Nikolai, kirjailijanimeltään Nicolai Lilin. Lilinin ”omaelämäkerta” on käännetty yli neljällekymmenelle kielelle, Oscar-palkittu ohjaaja Gabriele Salvatores on ohjaamassa siitä elokuvaa, jossa näyttelee John Malkovich. Tai sitten ei ole – elokuvan olisi pitänyt ilmestyä maaliskuussa 2011, mutta siitä ei ole vielä kuulunut mitään. Voi olla, että tarina kirjan pohjalta tuotetusta elokuvasta on samanlaista satua kuin itse kirjakin.

Suomessa kirjan on julkaissut Like Kustannus. ”Omaelämäkerran” nimi on Siperian opetukset, alkuperäinen teos ilmestyi Italiassa hieman eri nimellä: ”Educazione siberiana”. Lilinillä ei tosin ole Siperian kanssa yhtään mitään tekemistä – hän on syntyjään Moldaviasta irtoamaan pyrkivästä Transnistrian moldaavitasavallasta, jossa vierailin kaksi vuotta sitten. Lilinin fantasiaromaani kertoo Transnistriaan Stalinin aikana vuonna 1938 pakkosiirretyistä urkoista eli ammattirosvoista, mutta pakkosiirrot kulkivat tuolloin aivan päinvastaiseen suuntaan. Ja Benderin kaupunki, johon kirjan tapahtuman sijoittuvat, oli ennen toista maailmansotaa osa Romaniaa, ja sen tunnettiin nimellä Tighina, joten Stalin ei teoriassakaan olisi voinut pakkosiirtää sinne ketään.

Lilinin kertoo olevansa näiden ammattirosvojen jälkeläinen, ja katoavan kulttuurin perillinen. Urkat elivät ryöstämällä tavarajunia, säästökassoja ja laivoja, mutta elivät herran nuhteessa ja käyttivät rahansa ainoastaan ikonien ja aseiden ostamiseen. Vanhuksia, lapsia, naisia ja eläimiä kunnioitettiin syvästi, heikompien loukkaajille kostettiin verisesti. Mutta poliisia ei kirjassa kunnioiteta, vaan heitä tapetaan kuin kärpäsiä. Eikä urka saa edes puhua poliisille, paitsi toisen henkilön välityksellä – ja tämän välimiehen on myös oltava siperialainen.

Lilinin mukaan lukemattomat muutkin myyttiset säännöt säätelevät urkojen elämää. Esimerkiksi ”jaloa asetta” eli metsästysasetta ei saa säilyttää samassa huoneessa ”syntisen” eli ihmisten tappamiseen tarkoitetun aseen kanssa.

”Jos jalo ase joutuu samaan huoneeseen syntisen kanssa, sitä pidettiin saastuneena. Tällaista asetta ei saa enää käyttää, se voi tuoda onnettomuuden koko perheelle. Se pitää kääriä käärinliinaan, jossa on kannettu vastasyntynyttä, haudata maahan ja sen päälle on istutettava puu.”

The Guardianiin kirja-arvostelun kirjoitti kirjailija Irvine Welsh:

”Kun sain luettua kirjan loppuun, kunnioitin syvästi Liliniä siitä hyvästä, että hän kykeni myös näkemään siperialaisen koulutuksensa puutteet. Silti tunsin surua urkakulttuurin katoamisen vuoksi. Huolimatta suunnasta kohti itsetuhoista ja äärimmäistä väkivaltaa […] on vaikeaa olla ihailematta ihmisiä, jotka taistelivat sekä tsaaria, neuvostojärjestelmää että länsimaisten materiaalisten arvojen aikaa vastaan, mukaan lukien meidän taloutemme tuhonneita rahamiehiä ja heidän muodostamia Neuvostoliiton jälkeisen maailman löyhiä gangsterijoukkoja. Maailmassa, jossa kliseinen ja teennäinen kapina on tullut yhtä pakolliseksi kuin tylsistyttävä konformismi, jota yhteiskuntamme tyrkyttää, on vaikeaa olla pitämättä Siperian urkoja viimeisinä suurina Facebook-ajan antisankareina.”

Suomessa Harri Römpötti suhtautuu ”omaelämäkertaan” varovaisen varauksellisesti, blogeissa koukku uppoaa siimoineen.

Italiassa ja Englannissa kukaan ei myöskään epäillyt sitä, että 23-vuotiaaana Lilin oli oman kertomansa mukaan ehtinyt istua kahdesti vankilassa Transnistriassa, olla kerran tutkintovankeudessa Venäjällä, sotia kolme vuotta tarkka-ampujana Tšetšeniassa ja tämän jälkeen vielä muutamia vuosia palkkasoturina Israelissa, Irakissa ja Afganistanissa. 24-vuotiaana hän meni töihin irlantilaiseen kalastuslaivaan, mistä hän muutti Italiaan, meni naimisiin, avasi tatuointisalongin ja lähes joutui poliittisen salamurhan uhriksi.

Jelena Tšernenko kävi jututtamassa Benderin kaupungin asukkaita Kommersantin omistamaa, perinteikästä Ogonjok-viikkolehteä varten. Bender on pieni kaupunki, ja siellä monet muistivat Nikolain, tosin toisella sukunimellä – Veržbitskinä. Kirjailijan 19-vuotiaasta asti tuntenut web designer Igor Popušnoi kertoo, että Nikolai oli ”tavallinen kaveri, joka tosin kertoili kaikenlaisia satuja, joista kukaan ei juurikaan piitannut, paitsi tytöt”. Igorin mukaan Nikolai ei koskaan istunut vankilassa eikä sotinut Tšetšeniassa vaan oli töissä poliisivoimissa. Myös Venäjän puolustusministeriön mukaan kukaan Lilinin tai Veržbitski-niminen ei koskaan osallistunut Tšetšenian sotaan. Nikolain seuraava bestseller, Vapaa pudotus -niminen muistelmateos sodan rankoista vuosista on kuitenkin jo käännetty italiasta saksaksi, englanniksi ja ranskaksi.

On helppo arvata, miksi Nikolai päätti kirjoittaa puuta heinää nimenomaan Venäjän rikollisalakulttuurista. Tatuoitsijana työskennellessä on mahdotonta olla törmäämättä siihen eeppisiin mittoihin kasvaneeseen maineeseen, johon Venäjän vankilakulttuuri ja siihen olennaisesti liittyvät tatuoinnit ovat tatuointimaailmassa kasvaneet – esimerkiksi Kainin merkki -kulttidokumentin ansiosta.

Venäjäksi Lilinin kirjoja ei ole käännetty, ja entisen Neuvostoliiton asukkaat saavat niistä lähinnä hyvät naurut. Mutta venäläisille itselleen syötetään päivittäin lähes yhtä naurettavaa soopaa vankilakulttuurista, ja kaikesta muustakin josta venäläisyyden myytti länsimaissa muodostuu, ja suuren osan he nielevät itsekin. Tästä on hyvin kerrottu Pjotr Silajevin kirjoituksessa Peilimaassa ja helvetissä, jonka käänsin Fifiä varten (tilanteesta Možaiskin vankilassa kirjoitin myös itse viime syksynä).

Itse asiassa juuri Pjotr antoi minulle tämän kirjoituksen aiheen, mutta hän on aivan yhtä myöhässä kuin minä. Minä olisin voinut luoda omaa myyttiäni jo hyvissä ajoin ennen kuin tulin Venäjältä karkotetuksi, ja olisin näin turvannut oman talouteni vuosikausiksi eteenpäin. Ja Pjotr ehti ennen pakoaan kirjoittamaan vain yhden kirjan, Eksoduksen. Muutamia epätarkkuuksia lukuun ottamatta sen joka sana perustuu tositapahtumiin, mutta Suomessa harva tajuaa tämän, vaan luulee kirjaa jo 40 vuotta sitten muodista menneeksi teennäiseksi rankisteluksi.

Lilin-Veržbitski sinänsä ei edes ole kovin mielenkiintoinen persoona, satuja on esitelty elämäkertoina jo paljon ennen kuin mitään oikeita elämäkertoja on alettu kirjoittamaan, joten aihetta mielenpahoittamiseenkaan ei ole. Kiinnostavaa on se, miksi suomalaiset eivät erota todellisuutta Venäjän myyttien takaa sen paremmin kuin italialaisetkaan, ja jopa venäläiset itsekin menevät usein halpaan?

Itse asiassa kirjoitin tästä jo kolme vuotta sitten, eikä mikään ole muuttunut. Venäjä mielikuvitusmaana on yksinkertaisesti paljon kiinnostavampi kuin se, mitä Venäjällä oikeasti tapahtuu. Erityisesti Venäjä on maailman viimeinen Todellisen Mieheyden linnake, jossa presidenttikin kalastaa paidattomana, sammuttaa metsäpalot ja johdattaa kurjet muuttomatkalle. Mikään ei ole niin kaukana arkitodellisuudestamme kuin vanhanaikainen machoilu, ja mikäpä olisi machompaa kuin venäläinen rikollisten alakulttuuri.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019