Miten minusta tuli Veli Itäläinen

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Antti Rautiainen

Kolumnisti muistelee menneitä.

Venäjän siirtolaisuusvirasto antoi kaksi viikkoa poistumiseen maasta mitätöityään oleskelulupani, tämä määräaika umpeutui toissaviikon torstaina. Olen siis jo toista viikkoa Suomessa.

Kulttuurisokista en ole kärsinyt, olen kuitenkin vieraillut Suomessa yhdestä kolmeen kertaa joka vuosi lähes kolmentoista viime vuoden aikana. Sen sijaan olen eräänlaisessa välitilassa. Päätin, että pyrin palaamaan Venäjälle työviisumin turvin, mutta sen hakeminen edellyttää kuukausien byrokratiaa. Lisäksi valitusprosessini oleskeluluvan mitätöimistä vastaan on kesken. En kuitenkaan halua asettua Suomeen, ennen kuin olen yrittänyt kaikin keinoin palata Moskovaan.

Viime viikolla Into Kustannus julkaisi Veli Itäläisen nimimerkillä kirjoittamistani kolumneista kootun kirjan, Planeetan Suurin ja Viilein – tositarinoita Venäjältä. Kolumnit valitsin kertoimen avulla, johon vaikuttivat lukijamäärät ja naamakirjassa järjestetty äänestys, johon osallistui lähinnä kavereitani. En ole kirjaan laisinkaan tyytyväinen, ja hyvä niin, koska aion joskus kirjoittaa paremman kirjan.

Sen sijaan olen erittäin tyytyväinen, että Into Kustannus julkaisi samanaikaisesti myös kääntämäni Pjotr Silajevin nimimerkillä dj Stalingrad kirjoittaman kirjan Eksodus. Teos on kaunokirjallinen, mutta se kuvaa viime vuosikymmenen elämää Moskovassa huomattavasti paremmin kuin itse olisin koskaan pystynyt kuvailemaan. Minulle oli tärkeää, että nämä kirjat ilmestyisivät suurin piirtein samanaikaisesti, koska Silajevin kirja täydentää omaani. Kääntäjän jälkisanoissa perustelen tarkemmin, miksi halusin kääntää teoksen.

Mutta miten minusta alun perin tuli Veli Itäläinen? Tästä kerron oman kirjani esipuheessa, jonka lainaan tähän kokonaisuudessaan.

Elokuussa 2008 Fifin silloinen päätoimittaja Hanna Nikkanen kirjoitti minulle lyhyesti sähköpostitse ja kysyi kiinnostaisiko minua kolumnien kirjoittaminen “Voiman uuden verkkojulkaisun” kirjeenvaihtajien ryhmäblogiin. En vieläkään tiedä, kuka minusta oli Hannalle vasikoinut – Voimaan olin tuota ennen kirjoittanut seitsemän vuotta aiemmin, enkä muutenkaan ollut kirjoittanut suomalaisiin lehtiin juuri sen jälkeen kun Muutoksen Kevät kaatui syksyllä 2003.

Voima oli mielestäni poliittisesti epämääräinen, ja sen ekspansio oli minusta osasyyllinen Muutoksen Kevään, ja monen muun vaihtoehtolehden (esim. jyväskyläläisen Megafonin) alasajoon tai nettiin siirtymiseen, joten suhtauduin siihen nihkeästi. Moskovaan olin muuttanut syksyllä 1999, olin aika lailla irrallaan kaikista Suomen kuvioista ja yllätyin, että kukaan Suomessa enää edes muisti minua.

En ole koskaan ole halunnut olla toimittaja, enkä vieläkään kuvittele olevani edes kolumnisti. Toimittajat ja kolumnistit ovat mielestäni aina olleet epäilyttävää sakkia, jotka saavat rahaa joidenkin sellaisten epäkohtien esiin nostamisesta, jotka palkattomien aktivistien pitää sitten korjata. Toimittajien usein vaalima ajatus siitä, että pelkkä jostain epäkohdasta kirjoittaminen voisi muuttaa jotain, on minusta aina ollut naurettavaa haihattelua.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kuitenkin kesällä 2008 oli jo pikkuhiljaa olla aika miettiä, mitä minusta voisi tulla isona. Olin ollut jo kaksi vuotta Venäjän kansojenvälisen ystävyyden yliopiston sovelletun matematiikan jatkokoulutusohjelmassa, mutta väitöskirja oli edelleen lähes nollapisteessä, koska aikani oli kulunut lähinnä marginaalipolitiikkaan liittyvissä riennoissa. Ura tieteessä kiinnosti yhä, mutta Venäjällä on turha odottaa, että sieltä voisi saada leipänsä kokonaan. Nikkasen tarjoama pesti, kaikesta epäilyttävyydestään huolimatta, tarjosi edes jonkin verran kirjoituskokemusta siltä varalta, että joskus joutuisin toimittajan töitä tekemään.

Ja mikä tärkeää, Fifi suostui nimimerkillä kirjoittamiseen. Venäjän viranomaiset ovat hyvin herkkänahkaisia sen suhteen, mitä Venäjästä ulkomailla kirjoitetaan. Kirjoittamista kontrolloidaan neuvostoaikaisella akkreditaatio-instituutiolla. Ilman työlupaa ja ilman toimittajan akkreditaatiota olisin omalla nimellä kirjoittaessani vapaata riistaa siirtolaisuusviranomaisille, jos joskus koskettaisin jotain aihetta, joka oikeasti astuisi jonkun varpaille.

Alku oli vaikeaa, eivätkä Suomen kielen pilkkusäännöt ole edes kolmessa vuodessa palautuneet mieleeni, tuskin ne siellä koskaan olivatkaan. Mutta mitä enemmän olen kirjoittanut, sitä enemmän on tullut mieleen asioita, joista olisi jotain sanottavaa. Fifi on ollut areenana hyvä myös siksi, että minulla ei missään vaiheessa ole ollut mitään paineita siitä, mistä pitäisi kirjoittaa. Näin ollen tämä kirjoituskokoelma on melko eklektinen, mutta muutama keskeinen teema on vuosien varrella noussut esille. Äärioikeistolle, poliittiselle taiteelle, suomalaisten venäläisiin (ja venäläisten suomalaisiin) liittämille stereotypioille, Neuvostoliiton jättämälle perinnölle ja ruohonjuuritason kansalaistoiminnalle on kaikille omistettu yksi osio tässä kirjassa.

Toin oman anarkistisen viitekehykseni esiin heti ensimmäisessä kolumnissa, en ole koskaan halunnut tekeytyä objektiiviseksi ja neutraaliksi tarkkailijaksi, minusta ei koskaan olisi sellaiseksi. Mutta siitä huolimatta, että anarkismin aatehistoria on tiiviisti kiinni Venäjän historiassa, tämän päivän Venäjän politiikassa anarkismi on yhtä lailla marginaalissa kuin kaikkialla muuallakin. Se on tarjonnut minulle mahdollisuuden tarkkailla hieman sivusta politiikan tapahtumia, ja olla yhtälailla vieraantunut niin vallanpitäjistä kuin valtavirran oppositiostakin.

Välillä tuntuu, että olen keskittynyt liikaakin juuri opposition nälvimiseen, mutta olen pitänyt tarpeellisena selittää suomalaisille lukijoille, mistä Venäjän opposition (tai eri oppositioiden) uskottavuuspula johtuu, ja miksi moni on, ainakin tähän asti, pitänyt Putinia pienempänä pahana.

Lukijaa todennäköisesti kiinnostaa, miksi muutin Venäjälle syksyllä 1999, ja miksi olen viihtynyt siellä siitä lähtien

Helmikuussa 1997, ensimmäisenä yönä eräs tyttö kysyi, haluaisinko matkustaa hänen kanssaan Siperiaan, ja suostuin heti. Tätä ennen en ollut koskaan matkustanut ulkomailla ilman vanhempiani. Matkaan lähdimme kesäkuussa, mutta jo Liettuassa päädyimme matkustamaan eri reittejä esimerkiksi siksi, että halusin joka kylässä kaivaa jostain kolosta ympäristöaktivisteja ja jutustella heidän paikallisista ongelmistaan. Päädyimme kuitenkin molemmat protestileirille Etelä-Venäjän Volgodonskiin, jossa Hraniteli Radugi, “Sateenkaaren suojelijat” protestoivat ydinvoiman rakentamista vastaan.

Heti saapumispäivänäni aktivistit rakensivat katusulun työmaalle vievälle tielle, apuna käytettiin metallitynnyreitä, jotka oli valettu täyteen betonia ja kiviä. Aktivistit kahlitsivat kätensä betoniputken läpi iskettyyn rautaputkeen, näin ollen kahleet voi leikata auki vain kilkuttamalla auki pari sataa kiloa kiviä ja betonia. Näin siis teoriassa – mutta Venäjällä käytössä ovat yksinkertaisemmat metodit.

Tiesulun kolmantena päivänä tehtaan johto organisoi kolmisensataa työntekijää hyökkäämään tiesulkua vastaan, ja aktivisteja piestiin kunnes he irrottautuivat kahleista. Tämän jälkeen aktiivisimmat hyökkäyksen osallistujat hyökkäsivät protestileiriin, keräsivät teltat tavaroineen yhteen kasaan ja tuikkasivat ne tuleen. Itse seurasin tapahtumia niiden keskellä, mutta käytännössä ummikkona myös täysin sivullisena, koska en tehnyt minkäänlaista edes verbaalista vastarintaa, kukaan ei käynyt kimppuuni.

Seuraavana päivänä kuitenkin protestileiri jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Silloin ymmärsin, että nämä olivat kovia tyyppejä, jotka eivät antaisi periksi pikku vastoinkäymisistä, ja päätin että tähän maahan minun pitää vielä palata. Joidenkin tämän leirin osanottajien kanssa olen edelleenkin tekemisissä lähes päivittäin, ja yli 40-vuotiaina he ovat edelleenkin aivan yhtä tosissaan.

Elokuussa 1999 vierailin anarkistitapaamisessa Pietarissa, ja paluumatkalla kävin Viipurin kupeessa Sovetskissa vallatussa tehtaassa, joka oli alun perin rakennettu kaupungin ollessa vielä Koiviston kauppala. Tehdas oli vallattu, koska työntekijät epäilivät sen uuden omistajan, veroparatiisiin rekisteröidyn hämärän yhtiön, suunnittelevan tehtaan alasajoa ja vain pari vuotta takaperin modernisoidun kiinteän omaisuuden polkumyyntiä, mikä oli 1990-luvun Venäjällä tavallista.

Toisin kuin monet muut, demokraattisemmat tehtaiden valtaukset 90-luvulla, Sovetskin valtaus oli tiukan hierarkkinen – työläiset valitsivat itselleen uuden pomon, joka sitten neuvotteli uusien omistajien kanssa suljettujen ovien takana. Ymmärsihän sen, ettei sellainen voinut päättyä hyvin, mutta yli 2 000 henkeä työllistävän uudenaikaisen tehtaan pyörittäminen yksinomaan työläisten itsensä voimin todisti, ettei kapitalismi olisi ainoa alkavan 21. vuosisadan vaihtoehto.

Seuraavan päätöksen tein uutena vuonna 2000, Moskovan valtavan valtionyliopiston päärakennuksen V-siivessä sijaitsevassa ulkomaalaisten vaihto-opiskelijoiden asuntolassa. Vietin uutta vuotta yksin, ja katselin ikkunasta ilotulitusta, tunsin olevani irrallaan kaikesta, esteettömästi avaruudessa kiitävä kappale, ja pidin siitä. Ja päätin, että tännehän voisi jäädä.

Valtionyliopistossa vietetyn vaihto-opiskeluvuoden jälkeen siirryin Kansojenvälisen ystävyyden yliopistoon. Kyllästytti olla ainoa ulkomaalainen valtionyliopistossa, lisäksi uuden yliopiston tunnelma teki vaikutuksen heti ensikäynnillä, kampus on varmasti Moskovan kansainvälisin paikka, johon tuovat värinsä yli sadan eri Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian maan opiskelijoiden lisäksi myös kymmenet Venäjän federaation vähemmistökansat.

Matematiikka on kiinnostanut minua siitä lähtien, kun se lukiossa alkoi yllättäen sujua, lisäksi kielipääni on niin heikko, että minkä tahansa muun alan opiskelu olisi yksinkertaisesti ollut liian vaikeaa. Opetuksen taso Moskovassa ei ollut pettymys, tosin luovan ongelmanratkaisun sijasta painopiste oli todistuksen ulkoa pänttäämisessä ja raa’assa laskemisessa. Olen tyytyväinen, että minut pakotettiin opettelemaan matematiikan peruskaura, differentiaaliyhtälöt ja integraalit, paremmin kuin Helsingin yliopistossa koskaan. Mutta opiskelu oli minulle vähintään yhtä paljon väline kuin päämäärä – vielä viime vuosikymmenen alkupuolella Moskovan päivittäistavaroiden hintataso oli niin matala, että pelkällä Suomen opintotuella saattoi elää mukavasti, ja rahaa jäi jopa säästöön.

Pääasia minulle oli kuitenkin koko ajan aktivismi. Volgodonskin kokemukset olivat minulle vakuus siitä, että ympäriltäni löytyisi elämän tärkeysjärjestykseni jakavia ihmisiä, ja Sovetski muistutus niistä mahdollisuuksista, joita Suomessa ei ole. Suomessahan on toki paljon muka-kivaa kansalaisjärjestömeininkiä, kaikenlaista reilua, luomua ja muuta askartelupaskartelua, mutta mihin tahansa vaatimuksiin vastataan, että Suomi on niin pieni, ettei se vaikuta mihinkään asiaan eikä päätä mistään asioista yksin. Ei vallankumous Suomessakaan ole ihan läpihuutojuttu, mutta sepäs vasta harmittaisi jos se onnistuisi, mutta sillä ei olisi mitään merkitystä.

Kommentoi Facebookissa
Antti Rautiainen