Kuivattu merihevonen vai kypsä kurpitsa?

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Riina Yrjölä

Minusta tuntuu, että kritiikin ja kohteliaisuuden raja täällä Hongkongissa on veteen piirretty viiva.

Täytin vuosia. Sellaisia, jossa vuosikymmen vaihtui ja matka kohti katalaa keski-ikää – tai kuoleman kurvia kuten isäni asian kauniisti ilmaisi – alkoi. Ikääntyminen ei ikinä ole ollut minulle mikään suuri ongelma. Ikä tuo rauhallista viisautta, kypsempiä mielipiteitä, ymmärtäväisyyttä ja anteeksiantavampaa asennetta niin muita kuin myös itseään kohtaan. Mutta nämä ovat sisäisiä kauneuksia. Karu totuus on että ikääntyminen rupsahduttaa. Huomio, joka minulle valkeni kun syntymäpäiväni aamuna tutkin peilistä naamatauluani tarkkaan.

Ikääntyminen on ehkä vapauttavaa henkisesti, mutta ulkoista kauneutta se suo kyllä harvoille. Joten päätin kerrankin kuunnella äitiäni, jonka neuvot eivät minua ole tähän asti puhutelleet. Tartuin puhelimeen ja tilasin ensimmäistä kertaa elämässäni kasvohoidon paikalliseen kauneushoitolaan. Ensimmäinen käyntini ikuisen nuoruuden Graalin lähteille oli kuitenkin traumaattinen kokemus. Hoitajatar ilmoitti tyynesti, että en ainoastaan näyttänyt kuivatulta merihevoselta vaan ihoni oli kuin kahdeksankymppisen kadunlakaisijan. Tarvitsin siis ehdottomasti ihoni valkaisun.

Keskeytin rouvan topakan itsevarmasti. En halunnut valkaistua, olinhan valkoinen. Ainoastaan kuullakseni hoitajan oman näkemyksen olemukseni todellisuudesta: ”Ei rouva, te ette ole valkoinen. Olette musta.”

Äitini neuvo vei minut siis ojasta allikkoon. Rusketukseni, jossa ”musta” alaluokkaisuuteni, välinpitämättömyyteni ja tyhmyyteni selvästi kulminoitui, aiheutti hoitajattarelle verenpaineen selvää nousua. Tunnin ajan jouduin kuuntelemaan huokailuja ja hokemia typeryydestäni. Kun vihdoin pääsin pakenemaan paikalta, ilmainen 65 suojakertoimella varustettu aurinkorasva kädessäni ja pari elämänneuvoa rikkaampana, huikkasi hoitajatar vielä perääni: ”Jos ette itsenne vuoksi, pitäkää itsenne hoidetun näköisenä edes miehenne takia. Sillä kukaan puoliso ei tuollaista muumioitunutta merihevosta pitkään katsele.”

Eli toisin sanoen tehtäväni vaimona ja naisena oli ennen kaikkea olla ilo mieheni silmille – edustava, huoliteltu ja laitettu. Lienee sanomattakin selvää, että tässä palvelusuhteessa ei sisäisellä viisaudella tai kypsyydellä bonuspisteitä kerätä. Mutta jos kadotettu valkoinen hipiäni on kuin polttomerkki elämäni tärkeimmän tehtävän, naiseuden ja vaimouden kutsumukseni kadotuksesta, tuli minulle pian selväksi, että tyylini pukeutua mustiin oli aiheuttanut naapuriemme parissa syvää huolestuneisuutta.

Polemiikki lienee kulkeutuneen jopa vuokraisäntämme korviin, sillä kuukausi takaperin yksi hänen alaisistaan pysäytti minut kadulla, kohteliaasti kysyen voisiko hän kysyä minulta henkilökohtaisen kysymyksen. Aikansa kakisteltuansa, katse tiiviisti katuun kohdennettuna, hän kysäisi olenko kohdannut elämässäni suuren surun kun niin tummiin väreihin viikko toisensa jälkeen pukeudun. Ja jos olen, olisiko mitään mitä hän voisi tehdä auttaakseni minua surustani ylitse pääsemään?

Käänsin ilmiselvästi vakavan tilanteen leikiksi. Kerroin, että olen värisokea ja musta väri helpottavat vaatteiden värikoordinointia. Siksi minulla oli tietenkin myös kaksi musta koiraa, näytänhän heidän rinnalla huolitellummalta. Tilanne raukesi nauruksi, kysyjä oli ilmiselvästi helpottunut. Naapurustoon siis ei ollutkaan muuttanut kuoleman lähettiläs, itse Darth Vader vaan ainoastaan hiukan yksioikoinen länsimaalainen hupakko.

Päätin, että muiden ihmisten henkisen tasapainon kannalta oli aika elää maassa maan tavalla. Aloin pukeutumaan värikkäämmin. Otin aurinkovoiteen käyttöön. Viime viikolla kun viipotin kotikatuamme pitkin kokopunaisessa asussani, pysähtyi auto viereeni. Vuokraisäntämme apurin pää työntyi ikkunasta ja hän huudahti: ”mutta neiti Riina, tehän näytätte kerrassaan upealta. Kuin syksyinen kurpitsa!”

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Kuivattu merihevonen tai kypsä kurpitsa? Joskus minusta tuntuu, että kritiikin ja kohteliaisuuden raja täällä Hongkongissa on kuin veteen piirretty viiva. Minut on tuomittu epämääräisyyden marginaaliin. Jonnekin selkäjänteisten ja vihannesten välimaastoon.

Mutta loppuen lopuksi itsepohdiskeluni siitä, kuulunko eläin- vai kasvikuntaan on täysin epäoleellinen intellektuaalinen harjoitus. Tosiasia on, että mitä pidempään olen Hongkongissa asunut sen vähemmän ymmärrän kiinalaista kulttuuria tai sen ajatusmalleja.

Se lieneekin kaikkien näiden kohtaamisten tarkoitus: on aika jälleen kerran havahtua mustavalkoisen maailmankatsomukseni rajoihin. Ja ottaa opiksi vanhasta kiinalaisesta sananlaskusta, että vaikka epävarmuus on epämukavaa, itsevarmuudessa se idioottimaisuus vasta tiivistyykin.

Kommentoi Facebookissa
Riina Yrjölä